Arkistot: Blogs

BLOGI | 10. MARRASKUUTA 2021

Puntaroivia kansalaiskeskusteluja on ehdotettu ratkaisuksi tulevien sukupolvien parempaan huomioimiseen päätöksenteossa. Tutkimuksissa toiveelle on saatu alustavaa tukea, mutta tulevaisuuden ihmisten asemaan asettuminen on silti helpommin sanottu kuin tehty.

Olemme tutkineet PALO-hankkeessa erilaisia keinoja lisätä tulevien sukupolvien huomioimista päätöksenteossa. Kaikkien pitkävaikutteisiin päätöksiin liittyvien vaikutusten huomioon ottaminen ei ole mikään yksinkertainen tehtävä varsinkin, kun vielä syntymättömät ihmiset eivät luonnollisesti voi itse olla kertomassa, mitä toivoisivat meidän tänä päivänä päättävän.

Puntaroivia kansalaiskeskusteluja on ehdotettu yhdeksi tavaksi lisätä ylisukupolvista oikeudenmukaisuutta, sillä ne muun muassa auttavat asettumaan toisten ihmisten asemaan ja katsomaan ongelmia useasta perspektiivistä. Voisivatko siis myös jälkipolvien näkökulmat tulla puntaroinnin myötä paremmin huomioiduksi?

Ryhdyimme tutkimaan asiaa kenttäkokeen avulla yhteistyössä Satakunnan maakuntaliiton kanssa. Maakuntaliitto oli parhaillaan valmistelemassa vuoteen 2050 ulottuvaa maakuntasuunnitelmaa, jonka yhteydessä oli luontevaa järjestää maakunnan tulevaisuutta käsittelevä puntaroiva kansalaiskeskustelu. Kansalaiskeskustelun osallistujat pääsisivät pohtimaan Satakunnan kehittämisen tärkeimpiä pitkän aikavälin tavoitteita ja samalla antamaan osasta suunnitelmaa palautetta maakuntaliitolle. Ennen ja jälkeen keskustelun tehtävillä kyselyillä tutkittaisiin sitä, vahvistaisiko puntarointi tulevien sukupolvien näkökulmien huomioimista yleisesti, ja lisäisikö se valmiutta tehdä uhrauksia tulevien sukupolvien hyvinvoinnin nimissä.

 

Mielikuvaharjoitukset apuna mahdollisten tulevaisuuksien hahmottamisessa

Tulevaisuuden tutkimuksessa ja skenaariotyöskentelyssä hyödynnetään toisinaan erilaisia mielikuvaharjoituksia, joiden on määrä auttaa mahdollisien tulevaisuuksien hahmottamisessa. Japanissa tällaista mielikuvaharjoitusta on hyödynnetty osana puntarointia innovatiivisella tavalla.

Siellä tutkijat järjestivät puntaroivia kansalaiskeskusteluja, joissa keskustelijoiden tehtävänä oli kehittää tulevaisuuden visioita kotikaupungeilleen ja määritellä tärkeimpiä toimenpiteitä näiden visioiden edistämiseksi. Keskusteluissa osa osallistujista sai tehtäväkseen edustaa nimenomaan tulevaisuuden asukkaiden näkökulmaa. Keskustelijat orientoituivat tehtäväänsä kuvittelemalla ”aikamatkustavansa” määrättyyn vuoteen tulevaisuudessa ja tarkastelevansa kotikaupunkiensa tilannetta sieltä käsin.

Tutkijat havaitsivat, että tulevia sukupolvia edustaneiden ryhmien visiot poikkesivat selvästi nykyhetkeä edustaneiden ryhmien tuotoksista ja laajensivat kaupunkien kehitysvaihtoehtojen perspektiiviä.

 

Aikamatkustuskokeilu Satakunnassa

Japanilaisten esimerkkien innoittamina halusimme sisällyttää myös Satakunnan kansalaiskeskusteluun ”aikamatkustusharjoituksen” ja selvittää, voisiko se vielä vahvistaa puntaroinnin toivottuja vaikutuksia. Harjoitus toteutettiin siten, että kansalaiskeskustelun 55 osallistujaa jaettiin kahteen erilliseen joukkoon, joista toinen kävi läpi normaalin puntaroivan keskustelun prosessin. Toinen joukko puolestaan aloitti puntaroinnin lyhyellä mielikuvaharjoituksella, jonka aikana keskustelijat matkustivat mielessään vuoden 2050 Satakuntaan ja pohtivat, miten vuonna 2050 elävät satakuntalaiset toivoisivat maakuntaa tänä päivänä kehitettävän. Keskustelut ja mahdollinen harjoitus tapahtuivat ohjatusti pienryhmissä, joiden kesto taukoineen oli noin neljä tuntia. Koronatilanteen vuoksi toteutimme keskustelut kokonaan verkossa Zoom-sovelluksen kautta.

Millaisia vaikutuksia puntaroinnilla sitten oli, vai oliko ensinkään? Kyselyvastausten perusteella maakunnan tulevaisuudesta keskusteleminen sai osallistujat aiempaa vahvemmin ajattelemaan, että maakuntaa pitäisi kehittää pikemminkin Satakunnan tulevien asukkaiden näkökulmasta kuin nykyisten asukkaiden näkökulmasta. Samoin valmius tehdä uhrauksia tulevien sukupolvien hyvinvoinnin nimissä lisääntyi hieman. Vaikka kaikilla valitsemillamme mittareilla muutoksia ei ollut havaittavissa, antavat tulokset vahvistusta toiveille siitä, että puntaroinnilla todella voidaan edistää tulevien sukupolvien huomioimista. Nyt järjestetyn kansalaiskeskustelun osallistujajoukko oli varsin pieni, joten yleistyksiä keskustelun vaikutuksista ei voida tehdä. Samansuuntaisia tuloksia on kuitenkin saatu muuallakin: Yhdysvalloissa toteutetussa kokeessa nimittäin havaittiin puntaroivan keskustelun lisäävän valmiutta maksaa suurempia polttoaineveroja ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Entä sitten aikamatkustusharjoitus? Kyselyvastauksissa emme havainneet merkitseviä eroja ”aikamatkustajien” ja tavallisen keskusteluprosessin läpikäyneiden osallistujien välillä. Erojen vähäisyyttä voi selittää pieni osallistujajoukko, mutta myös se, että mielikuvaharjoitus kaiken kaikkiaan oli hyvin lyhyt. Harjoituksen mielikuviin ei myöskään erikseen ohjeistettu palaamaan loppukeskustelun aikana, toisin kuin japanilaisissa tutkimuksissa, joissa osallistujat omaksuivat tulevien sukupolvien roolin koko keskustelun ajaksi. Kiinnostavaa on, että aikamatkustusharjoituksen tehneet osallistujat pitivät tulevaisuuden kuvittelua ja tulevien sukupolvien asemaan asettumista vähemmän helppona kuin muut osallistujat. Ehkäpä mielikuvaharjoituksen tekeminen osoitti, kuinka haastavaa tulevan maailman kuvittelu voi olla, kun sitä tosissaan yrittää.

 

Blogiteksti perustuu artikkeliin: Kulha, Katariina; Leino, Mikko; Setälä, Maija; Jäske, Maija & Himmelroos, Staffan (2021): For the Sake of the Future: Can Democratic Deliberation Help Thinking and Caring about Future Generations? Sustainability 13(10):5487.

 

BLOGI | 10. MARRASKUUTA 2021

Deliberatiivisten eli puntaroivien kansalaiskeskustelujen käyttö ei ole vielä vakiintunut osaksi suomalaista demokratiaa. Esteitä tälle ovat tietämättömyys sekä resurssien – niin ajan kuin rahan – riittämättömyys. Vakiinnuttamisesta voi seurata hyötyjä, jotka voivat vahvistaa myös edustuksellista demokratiaa.

OECD julkaisi vuonna 2020 laajan raportin, joka käsittelee sen jäsenmaiden käyttämiä kansalaisosallistumisen menettelyjä. Raportti keskittyy puntaroivan demokratian mukaan järjestettyihin kansalaisosallistumisen malleihin.

Raportissa käydään läpi erilaisia malleja ja hyviä käytäntöjä sekä arvioidaan sitä, mitkä tekijät vaikuttavat osallistamismallien onnistumiseen. Raportti osallistuu keskusteluun siitä, miten puntaroiva kansalaisosallistuminen voitaisiin vakiinnuttaa osaksi olemassa olevaa demokraattista päätöksentekoprosessia, eli miten kansalaisosallistuminen voitaisiin institutionalisoida.

 

Demokratiakokeiluista oppia vakiinnuttamiseen

Suomessa ja erityisesti muualla maailmassa on jo pitkään kokeiltu erilaisia puntaroivan kansalaisosallistumisen malleja. Kokeilujen perusteella on saatu paljon tietoa siitä, miten ne vaikuttavat osallistujien mielipiteenmuodostukseen sekä erilaisiin kansalaistaitoihin ja hyveisiin. Kokeilut ovat myös kertoneet, miten tietopohjaisia ja rakentavia kansalaisten käymät keskustelut ovat, millaiset järjestelyt ovat kaikkein onnistuneimpia ja miten hyvin satunnaisotokseen perustuva osallistujajoukko edustaa kaikkia kansalaisia.

Kokeilujen puutteena on, että ne ovat yksittäisiä ja usein irrallisia varsinaisesta poliittisesta päätöksentekoprosessista. Yksittäisiä kansalaiskeskusteluja voidaan käyttää tarkoitushakuisesti. Poliitikot voivat kääntyä kansalaisten puoleen silloin, kun haluavat oikeutusta jo päätetylle politiikalle, he voivat hakea tukea omille näkemyksilleen tai siirtää oletetusti epäsuosiota tuovat päätökset kansalaisten ratkaistaviksi. Kansalaisosallistumisen vakiinnuttaminen osaksi päätöksentekoa jonkin pysyvän ja ennalta määritellyn prosessin kautta välttäisi tämän tyyppisen tarkoitushakuisen kansalaisten kuulemisen.

Joitakin esimerkkejä vakiintuneista käytännöistä on jo olemassa. Esimerkiksi Belgian saksankielisessä osassa ja Pariisin kaupungissa suoraa kansalaisosallistumista toteutetaan säännellyn mallin mukaisesti. Yhteistä molemmille malleille on, että satunnaisotannalla valittu joukko kansalaisia kokoontuu pidemmäksi aikaa ja voi tehdä aloitteita puntaroivien kansalaispaneelien tai juryjen järjestämiseksi. Kansalaiskokous myös seuraa puntaroivien paneelien tai juryjen vaikutusta poliittisessa päätöksentekoprosessissa.

 

Kansalaisosallistumisen vakiinnuttamisen esteet ja hyödyt

Mikä sitten on esteenä kansalaisosallistumisen vakiinnuttamiseen? Suurin este saattaa edelleen olla se, että sekä poliittisilla päättäjillä että kuntalaisilla on liian vähän tietoa puntaroivista kansalaiskeskusteluista. Suomessa voidaan vierastaa eritoten satunnaisotantaa, jota meillä ei sovelleta missään vakiintuneissa instituutioissa. Monissa maissa oikeusistuinten kansalaisjuryt kootaan satunnaisotoksen perusteella, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että menettely on näissä maissa tutumpi kansalaisille ja poliittisille päättäjille.

Päättäjät voivat vierastaa suoraa kansalaisosallistumista myös, jos he epäilevät kansalaisten tietotasoa ja kykyä rakentavaan keskusteluun ja harkittuun mielipiteenmuodostukseen. Monissa puntaroivan demokratian sovelluksissa osallistujille annetaan etukäteen tietoa keskusteltavasta teemasta ja keskustelusta pyritään saamaan rakentavaa erityisillä keskustelusäännöillä ja moderoinnilla. Tehdyt kokeilut myös osoittavat, että näillä menettelyillä pystytään takaamaan rakentava ja tietopohjainen keskustelu.

Kun järjestimme Turussa keskustan liikennejärjestelyjä koskevan kansalaispaneelin, otimme puoleen pienryhmistä kaksi valtuutettua mukaan keskustelemaan yhdessä kansalaisten kanssa. Valtuutettujen haastattelut kansalaispaneelin jälkeen paljastivat, että osa valtuutetuista oli yllättyneitä siitä, miten taitavia tavalliset kansalaiset olivat keskustelemaan vaikeistakin teemoista. Valtuutetut olivat myös tyytyväisiä siihen, että kansalaispaneelissa oli mahdollista kuulla näkemyksiä myös niiltä kuntalaisilta, jotka eivät tavallisesti ole aktiivisia ottamaan yhteyttä tai tapaamaan poliitikkoja vaalitoreilla. Valtuutetut siis arvostivat satunnaisotoksen perusteella muodostettua osallistujajoukkoa.

Osa poliitikoista voi pelätä, että valtaa luisuu pois heidän käsistään, kun kansalaiset päästetään puntaroimaan päätöksenteon kohteena olevia kysymyksiä. Tämän pelon hälventämiseksi on hyvä päättää jo ennakolta, miten kansalaispaneelin tulosta käytetään poliittisessa päätöksentekoprosessissa. Kansalaisten vaikuttaminen voi olla aitoa, vaikka lopullinen päätösvalta säilyykin vaaleilla valittujen edustajien käsissä.

Suoran kansalaisosallistumisen esteenä voi tietämättömyyden ohella olla myös, osin oikeutettukin, pelko siitä, että kansalaisosallistaminen vie paljon resursseja, viranhaltijoiden aikaa ja rahaa. Pidemmäksi ajaksi valittu paneeli vähentää näitä kustannuksia ainakin jonkin verran, koska tällöin paneelia ei tarvitse muodostaa aina uudestaan kunkin kysymyksen käsittelyä varten. Oleellista kansalaisosallistumisen institutionalisoinnissa on, että kansalaisten tekemien suositusten asema poliittisessa prosessissa on tarkkaan määritelty, jotta osallistaminen ei ole näennäistä ja jotta kaikki tahot tietävät jo etukäteen, mikä rooli kansalaispaneelin tuloksilla on.

Suomessa vakiintuneita malleja puntaroivien kansalaiskeskustelujen käyttöön ei vielä ole ja esimerkiksi kuntatasolla suoraa kansalaisosallistumista hyödynnetään vaihtelevasti. Käytäntöjen institutionalisoiminen olisi tärkeää Suomessakin, koska vakiintunut asema heikentää mahdollisuuksia käyttää kansalaisosallistumista oikeuttamaan jo tehtyjä päätöksiä tai käyttämään niitä tarkoitushakuisesti.

 
OECD-raporttia käsiteltiin PALOn järjestämässä tilaisuudessa ”Where is Finland on the Deliberative Wave?” 29. syyskuuta 2021. Tutustu tilaisuuden materiaaleihin. 

 

BLOGG | 28 MAI 2021

I det kommande kommunalvalet kan väljarna, genom valet av kandidat, påverka hur mycket fokus som sätts på framtiden i kommunens arbete. Vänsterförbundets och De Grönas kandidater tenderar generellt sett att ha ett långsiktigare perspektiv, medan sannfinländarna fokuserar mera på nuet än på framtiden. Samtidigt är väljarna beredda att vänta på resultat av politiska beslut längre än vad man antagit – till och med flera mandatperioder.

Många av de samhälleliga frågorna som är på agendan idag kräver att politikerna har förmågan att tänka långsiktigt, dvs. betydligt längre än en mandatperiod. Miljöfrågor, byggande av infrastruktur och transport, etablering av vindkraft och planering av markanvändning är alla exempel på frågor där de beslut som fattas nu får långvariga konsekvenser och därför berör även framtida generationer. Samtidigt är det dagens skattebetalare som står för notan – vi betalar nu men resultatet blir synligt först långt senare. Hur förhåller vi oss till detta? Hur mycket tar väljare och politiker ansvar för framtiden – och inte bara för samtiden?

Väljarna är inte så kortsynta

Ett vedertaget antagande är väljarkåren är otålig och vill se resultat av politiska beslut omedelbart. Denna kortsynthet hos väljarna och deras ovilja att offra någonting i dagens välfärd för att nå bättre välfärd i framtiden nämns ofta som en av huvudorsakerna till varför politiken inte är mera långsiktig. Långsiktigt beslutsfattande inbegriper många osäkra faktorer eftersom det är svårt att veta vilka hot och möjligheter framtiden för med sig. Är väljarna beredda att acceptera denna osäkerhet och stöda mer långsiktiga beslut?

En av få empiriska studier där medborgarnas politiska tidsuppfattning undersöks är Christensens & Rapelis (2021) studie. De konstaterar att medborgarna är betydligt mer långsiktiga än vad man tidigare antagit. Även om medborgarna föredrar omedelbara resultat så är de också beredda att vänta 5-10 år på att resultatet skall konkretiseras. Enligt de flesta är dock 20-30 år för länge att vänta. Detta tyder ändå på att medborgarna verkar vara beredda att tänka längre än bara en mandatperiod åt gången.

Vänsterpartierna är mer benägna att ta ansvar för framtiden

Mandatperioden på fyra år gör det svårt för en politiker att fatta beslut som skulle medföra kostnader utan någon märkbar nytta för väljarna under mandatperioden. Många politiker strävar efter att bli omvalda och vill därför visa handlingsförmåga och resultat under sin tid vid makten. Det faktum att framtida generationer de facto saknas vid beslutsbordet när beslut fattas gör det svårare att inkludera deras behov och infallsvinklar. Bland andra genusforskare har redan länge lyft fram problemet med att vissa sociala grupper (t.ex. minoriteter, kvinnor) inte alltid finns representerade när beslut fattas. Frånvaron gör att deras behov lättare förbises. Detta problem drabbar även framtida generationer som kanske inte ens är födda då besluten som påverkar dem fattas.

Enligt vår studie (Rapeli & Lindell 2020) finns det stora skillnader mellan politikerna när det gäller hur framtidsorienterade de är. På den ideologiska skalan tenderar partierna till vänster i högre grad än partierna till höger anse att politikerna bör ta ansvar för framtiden. I en kandidatundersökning i anslutning till riksdagsvalet 2019 ansåg 98 procent av De Grönas kandidater att politikerna skall ta ansvar för framtiden medan endast 38 procent av de sannfinländska kandidaterna ansåg detta. De sannfinländska kandidaterna skiljde sig mest från de övriga i och med att de i lägre utsträckning ansåg att man kan ge avkall på välfärd nu för att satsa på välfärd i framtiden. Bland kandidaterna var de yngre (18-44 år) betydligt mer framtidsorienterade än de äldre (45+). Kvinnliga kandidater ansåg i högre grad än manliga kandidater att politikerna bör ta ansvar för framtiden. Högre utbildade anser också i högre utsträckning än låg utbildade att politikerna bör ta ansvar för framtiden. Störst sannolikhet att din kandidat tar ansvar för framtiden är om hen är en ung högutbildad kvinna som representerar de Gröna eller Vänsterförbundet. Detta betyder naturligtvis inte att samtliga kandidater i dessa partier har en stark framtidsorientering eller att det skulle saknas kandidater som tycker det är viktigt att ta ansvar för framtiden i de andra partierna.

Resultatet från kandidatundersökningen tyder på att väljarna har makt att påverka hur mycket politiken kommer att beakta välmående i framtiden i relation till välmående nu. Detta är intressant ur ett kommunalvals perspektiv eftersom de nya fullmäktiges sammansättning kan ha stor betydelse för hur långsiktig politiken blir under den kommande mandatperioden. Som väljare har du nu en chans att ge din röst till en kandidat som är beredd att tänka långsiktigt och ta ansvar för hurudant samhälle vi lämnar över till kommande generationer.

 

Litteratur:

Christensen, Henrik Serup & Rapeli, Lauri (2021). Immediate rewards or delayed gratification? A conjoint survey experiment of the public’s policy preferences. Policy Sciences, 54, 63-94.

Rapeli, Lauri & Lindell, Marina (2020). Ehdokkaat ja tulevaisuuteen suuntautuva demokraattinen päätöksenteko. Teoksessa Kestilä-Kekkonen, Elina & Åsa von Schoultz (toim.): Ehdokkaat vaalikentillä: Eduskuntavaalit 2019.

Smith, Graham (2021). Can Democracy Safeguard the Future? Cambridge, UK and Medford, USA: Polity Press.

Bild 1: Hanne Salonen/Riksdagen
Bild 2: Hanna Oksanen/Åbo universitet
 

BLOGI | 20. HUHTIKUUTA 2021

Suomalainen ympäristöpolitiikka on tuottanut kansainvälisesti vertaillen onnistuneita, pitkäjänteisiä päätöksiä. Syyt tähän löytyvät tuoreen tutkimuksen mukaan monilta osin muualta kuin edustuksellisen demokratian mekanismeista. Mitä tämä tarkoittaa demokratian kannalta?

Suomi on jo pitkään kuulunut hyvinvoivien länsimaisten demokratioiden joukkoon. Näillä mailla on ainakin taloudellisia edellytyksiä katsoa hieman kauemmas sen sijaan, että yhteiskunnan resurssit olisi sijoitettava vain välittömiin tarpeisiin. Myös tämän etuoikeutetun maaryhmän sisäisessä vertailussa Suomi pärjää hienosti pitkälle tulevaisuuteen suuntautuvassa päätöksenteossa – miksi?

Teimme Vesa Koskimaan ja Juha Hiedanpään kanssa syvältä luotaavan tarkastelun suomalaisen ympäristöpolitiikan prosessista pitkäjänteisyyden näkökulmasta. Ympäristösektori tarjoaa sopivan kontekstin tutkimukselle niistä tekijöistä, jotka mahdollistavat tulevaisuuteen suuntautuvan politiikkaprosessin. Ympäristöasiat ajatellaan usein asiana, johon tehdyt investoinnit ovat mahdollisia, kunhan varsinaiset perustarpeet on ensin tyydytetty. Se on myös sektori, johon tehdyt panostukset usein kantavat hedelmää vastaa pitkän ajan kuluttua. Luonto kun ehtii harvoin reagoida vaalikausien aikarajoissa. On siksi erityisen tärkeä ymmärtää, mitkä järjestelmätason vaikuttimet edesauttavat pitkäjänteisyyttä ympäristöpolitiikassa.

Ympäristöpolitiikan pitkäjänteisyyttä edesauttavat tekijät

Ehkä parhaimman ymmärryksen ympäristöpolitiikan todellisuuteen voivat antaa ne, jotka ovat olleet sitä hahmottelemassa. Tämän olettaman pohjalta haastattelimme 24 henkilöä, joilla on pitkä kokemus Suomen ympäristöpolitiikan tekemisestä, johtavissa asemissa politiikkaprosessin eri toimijaorganisaatioissa.

Haastatteluiden ehkä keskeisimmäksi viestiksi nousee havainto, joka ei ehkä edustuksellisen demokratian näkökulmasta ole kaikkein toivotuin. Vaikuttaa siltä, että monet ympäristöpolitiikan tulevaisuusorientaatiota vahvistavat tekijät ovat asioita, jotka sijaitsevat edustuksellisten mekanismien välittömän vaikutusvallan ulkopuolella: kansainväliset sopimukset, Euroopan unionilta tuleva sääntely sekä vahvasti itsenäinen virkamieskunta. Vaikka viimeksi mainittu oli hyvin edustettuna haastateltavien joukossa, ei havainto pelkästään johdu oman arvon tietoisesta nostamisesta.

Haastateltavat näkivät myös Suomelle tyypillisen tavan sisällyttää laajasti eri toimijoita politiikkaprosessiin tulevaisuusnäkökulmaa vahvistavana tekijänä. Kun yhdessä tehdään ja haetaan ymmärrystä eri osapuolien kesken, syntyy usein päätöksiä, jotka ovat kestävällä pohjalla ja pyrkivät pitkäjänteisyyteen. On tosin eri asia, ovatko nämä päätökset onnistuneita muista näkökulmista katsottuna, mutta ne ovat usein sitä nimenomaan tulevaisuusperspektiivin osalta.

Huomattava havainto oli lisäksi se, että sekä tutkijat että yritykset nähtiin tekijöinä, jotka vahvistavat ympäristöpolitiikan tulevaisuusorientaatiota. Yritykset haluavat ennakoitavuutta ja siksi myös kestäviä ratkaisuja. Tutkijat pitävät esillä tulevaisuusnäkökulmaa, koska näkevät usein sen hyödyt tutkimustiedon kautta. Molempia yhdistää suhteellinen riippumattomuus edustuksellisen demokratian toiminnasta. Suoria kytköksiä tai riippuvuuksia puoluepolitiikan arjesta ja intohimoista ei ole. On mahdollista katsoa kauemmas, kun ei ole tarvetta puolustaa välittömiä ryhmäetuja tai miettiä jo pian edessä olevia vaaleja.

 

Jännite demokratian periaatteiden ja ympäristön kannalta välttämättömien päätösten välillä

Nimenomaan edustuksellisen demokratian perspektiivistä katsoen, avasivat keskustelut ympäristöpolitiikan huipputekijöiden kanssa näkymiä puoluepoliittisuuden ongelmiin ja toisaalta usein suorastaan epädemokraattisiksi koettujen toimijoiden, kuten suuryritysten, tuomiin politiikkahyötyihin. On vaikea välttää provosoivaa, mutta analyysistä tukea saavaa ajatusta siitä, että toisinaan epädemokraattinen politiikkaprosessi voisi tuoda parempia lopputuloksia – ainakin ympäristön kannalta. Mitä se aiheuttaisi demokratialle itselleen, on toinen kysymys.

Demokratiakin on täynnä valintoja ja yksi hankalimmista, jonka demokraattiset päättäjät varmasti kohtaavat, on nimenomaan ympäristön kannalta välttämättömien päätösten ja demokratian periaatteiden kanssa konfliktissa olevien toimintatapojen välinen valintatilanne. Suomen osalta kokonaiskuva näyttäisi olevan kuitenkin melko myönteinen. Edustuksellinen demokratia ei ole kriisissä ja samalla ympäristöpolitiikka on tuottanut paljon onnistumisia kansainvälisesti vertaillen.

On silti muistettava, että tämä tasapaino on suurelta osin perustunut kaiken takana vaikuttavalle, puoluerajat ylittävälle konsensukselle siitä, että ympäristöarvot ovat itsessään tärkeitä ja että niistä päätettäessä tutkimustiedolla ja asiansa tuntevalla virkamiehistöllä on oltava merkittävä rooli. Entä jos jokin merkittävä poliittinen puolue ei tulevaisuudessa jaa tätä konsensuaalista käsitystä eikä siksi halua jatkaa pelaamista näillä säännöillä? Sellainen voisi muuttaa Suomessa tehtävän ympäristöpolitiikan perin pohjin.

 

Kirjoitus pohjautuu tutkimusartikkeliin Koskimaa, Vesa, Rapeli, Lauri & Hiedanpää, Juha (2021): Governing through strategies: How does Finland sustain a future-oriented environmental policy for the long term. Futures, 125.

Lisätietoa suomalaisen päätöksenteon pitkäjänteisyyden tilasta löytyy myös PALO-hankkeen politiikkasuosituksesta Tulevaisuuteen katsova päätöksenteko Suomessa: Ongelmat, onnistumiset ja kehittämismahdollisuudet.

 

BLOGI | 3. HELMIKUUTA 2021

Suomalaiset haluaisivat syödä enemmän kotimaista kalaa. Luonnonvarahallinnon keskeisenä vastauksena on vesiviljely – ja tarkemmin sanottuna kasvatettu kirjolohi. Toistaiseksi alan kehitys on kuitenkin ollut rannikoillamme hidasta. Missä määrin jähmeänä näyttäytyvä tilanne on pitkäjänteisen politiikanteon tulosta, ja voisiko strateginen alueidenkäytön suunnittelu auttaa sovittamaan yhteen kalankasvatuksen ja meriympäristöjen suojelun?

Me suomalaiset syömme paljon kalaa, noin 14 kiloa henkeä kohti vuodessa. Ja vielä enemmän kulutamme, jos mukaan lasketaan kaikki eri tavoin käyttämämme kala, kuten turkiseläinten ja kasvatettujen kirjolohien rehuun käytettävä silakka. Näin mitatulla lähes 40 kilon vuotuisella henkeä kohti lasketulla ’kalankulutusjalanjäljellämme’ olemme tuoreen tutkimuksen mukaan maailman kymmenen eniten kalaa kuluttavan kansakunnan joukossa [1].

Kalansyönnin suosituimmat tuotteet ovat kasvatettujen lohikalojen fileitä, joista norjalainen valtameressä verkkokasseissa kasvatettu lohi muodostaa valtaosan. Kotimaista kalaa keskimääräinen suomalainen syö vuodessa vain nelisen kiloa, mutta kuluttajatutkimukset kertovat ihmisten halusta lisätä kalansyönnin kotimaisuusastetta. Maa- ja metsätalousministeriön kautta kanavoitu luonnonvarahallinnon strategia pitää kirjolohen kasvatuksen lisäämistä keskeisenä keinona vastata tähän toiveeseen – ja samalla tärkeänä osana tulevaisuuden kestävää kotimaisen ruuan tuotantoa. Vesiviljelyalalla on siitä huolimatta edelleen suuria vaikeuksia löytää paikkaansa Suomen rannikkoalueiden elinkeinokehityksessä. Miksi näin on?

 

Viranomaisten sitoutuminen ympäristötavoitteisiin – vihreyttä vai jähmeyttä?

Kalankasvatustuotannon on ollut vaikea löytää merialueelta toiminnalleen hyväksyttäviä sijaintipaikkoja. Yhtenä keskeisenä syynä tilanteeseen ovat luvanvaraiseen kalankasvatukseen kohdistuvat tiukat ympäristönormit, jotka kohtelevat vesiviljelyä paljon kouriintuntuvammin kuin monia muita alkutuotannon aloja. Lisäksi kalankasvatuksella on edelleen huono maine etenkin monien rannikon ja saariston vapaa-ajan asukkaiden keskuudessa.

Suomen oman lainsäädännön lisäksi muun muassa Euroopan Unionin vesipuitedirektiivissä määritellyt ympäristönormit edustavat merienhoidon pitkäjänteistä ja tavoitteellista politiikkaa, jonka keskeisenä tavoitteena on varmistaa ihmisen toiminnan rehevöittämien ja muutoin heikentämien meriympäristöjen toipuminen. Viranomaisilla on Suomessa vahva autonomia tulkita ympäristönormeja suhteessa poliittisiin linjauksiin [2]. Autonomia yhdistettynä kansallisiin ja kansanvälisiin ympäristötavoitteisiin voi näyttäytyä vihreydestään huolimatta jähmeytenä.

Vesiviljelyn tapauksessa ympäristöluvitusta koskeva reagointi muutoksiin ja tahdottuun tulevaisuuden tilaan on ollut luontoympäristön kannalta pitkäjänteistä, mutta yritystoiminnalle se on tuonut epävarmuutta, siis lyhytjänteisyyttä.

Samalla kun kotimaista kalaa halutaan ruokapöytiin lisää, harva haluaa luopua tavoitteesta saavuttaa ja säilyttää Itämeren hyvä tila. Sellaisessakin tulevaisuudessa voi kuitenkin olla sijansa myös kalankasvatukselle. Voisiko strateginen alueidenkäytön suunnittelu ja kehittämistoiminta luoda vastapainoa edellä kuvattuun pitkäjänteisyyden haasteeseen?

 

Osallistuminen strategisessa päätöksenteossa

Maakuntakaava on suomalaisen maankäytön suunnittelun kolmesta kaavatasosta yleispiirteisin ja strategisin. Sen valmistelussa katsotaan pitkälle tulevaisuuteen ja työtapa on jo lähtökohtaisesti vuorovaikutteinen, koska lopputulos on avoin ja mukaan kutsutaan kaikki maakunnan tulevaisuudesta kiinnostuneet ihmiset ja tahot. PALO-hankkeen tutkijat ovat osallistuneet Varsinais-Suomen liiton suunnittelijoiden viime vuosina työstämän luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaavan valmisteluun.

Kaavatyön aikana vuorovaikutuksessa tutkijoiden, sidosryhmien ja kansalaisten kanssa muotoutunut vesiviljelyn kehittämisperiaatemerkintä pyrkii tutkimustietoon perustuen osoittamaan kalankasvatukseen maakunnassa parhaiten soveltuvat alueet. Merkinnän tarkoituksena on turvata pitkällä aikavälillä yhtä aikaa sekä kalankasvatuksen edellytykset että meriympäristön suojelu.

 

 

Kuva 1. Vesiviljelyn kehittämisvyöhykkeen tarkoituksena on sovittaa yhteen kalankasvatus ja meriympäristön suojelu.

 

Kaavaehdotuksessa esitetyt vesiviljelyn kehittämisvyöhykkeet sijaitsevat nykyisiin kalankasvatuslaitoksiin verrattuna ulompana saaristossa tai jopa avomerellä (Kuva 2), eikä niitä koettu kaavavalmisteluun osallistuneiden kuntakaavoittajien ja muidenkaan sidosryhmien keskuudessa uhkana jos ei erityisenä mahdollisuutenakaan. Ennemminkin pohdittiin, mikä on niiden merkitys ja mahdollinen ohjausvaikutus. Kehittämisvyöhykkeet eivät rajaa vesiviljelyä vain sisäpuolelleen, mutta niiden tarkoituksena on osoittaa alueita, joille toimintaa olisi perusteltua tulevaisuudessa keskittää.

Koska kehittämisperiaatemerkintä on luonteeltaan strateginen suunnittelumerkintä, se ei suoraan osoita tai varaa alueiden käyttöä. Sen sijaan nyt kaavaan esitetyillä merkinnöillä osoitetaan alueita, jotka ovat merkittäviä maakunnan tavoitellun kehityksen kannalta. Tämän uudenlaisen merkinnän mahdollinen voima piileekin suoran ohjausvaikutuksen sijaan siinä, miten se kykenee nostamaan avomerellä tapahtuvan kalankasvatuksen mahdollisuudet ja kehittämistarpeet esille ja aktiiviseen keskusteluun viranomaisten, erilaisten sidosryhmien ja kansalaisten välillä.

 

Kehittämistoiminnan jalkauttaminen

Vaikka kalankasvatuksen tulevaisuus saattaa olla lisääntyvässä määrin sekä ulkomerellä että mahdollisesti myös suljetumman kierron laitoksissa maalla, ainakin toistaiseksi kehittämistoiminta tapahtuu pääosin rannikkoa lähellä sijaitsevilla merialueilla. Esimerkiksi Uudessakaupungissa toteutetussa hankkeessa on etsitty keinoja edistää kalankasvatusta kaupungin edustan vesialueilla. Erityishuomio on kohdistettu kaupungin omistamiin vesialueisiin. Osana hanketta kaikille kiinnostuneille järjestettiin kevällä 2020 mahdollisuus osallistua karttapohjaiseen kyselyyn, jossa tiedusteltiin näkemyksiä ja kaupungin edustan merialueen soveltumisesta kalankasvatukseen.

Kyselyn toteuttamishetkellä vesiviljelyn kehittämisvyöhykkeiden sijainti oli vielä selvityksen kohteena, mutta vastaajien näkemyksistä voidaan päätellä, että sittemmin maakuntakaavaan ehdotetut merkinnät ovat lähtökohtaisesti riittävän ulkona avomerellä (Kuva 2). Uudenkaupungin vesialueet sen sijaan ovat selvästi lähempänä rannikkoa. Samalla merialueella on myös Metsähallituksen hallinnoimia valtion vesialueita, joista osa on Kalavaltio-hankkeessa tunnistettu kalankasvatuksen näkökulmasta kiinnostaviksi.

 

 

Kuva 2. Kalankasvatuksen kehittämistoimintaa Uudenkaupungin edustalla. Kuvassa on esitetty eri hankkeiden kiinnostuksen kohteena olevia alueita ja esimerkki Uudenkaupungin hankkeen yhteydessä toteutetun karttakyselyn tuloksista. Kuvassa näkyvät eri väriset ja erikokoiset pyöreät symbolit kuvaavat vastaajien kartalle merkitsemiä paikkoja. Symbolin väri kuvaa näkemystä soveltuvuudesta kalankasvatukselle (sininen=soveltuu, punainen=ei sovellu) ja koko kuvaa paikan etäisyyttä lähimmästä asunnosta (suuri=kaukana, pieni=lähellä). Pienet siniset pisteet ovat paikkoja, joissa vastaajat esittivät sanallisesti näkemyksiä kalankasvatuksen mahdollisista haittavaikutuksista asutukselle. Kartta: Lauri Niskanen, Luonnonvarakeskus.

 

Edellä mainituissa kalankasvatuksen kehittämishankkeissa on pyritty löytämään alueita, joilla ympäristövaikutusten minimointi, taloudellinen kannattavuus ja sosiaalinen hyväksyntä osuisivat yksiin. Näilläkin alueilla kalankasvatuslaitosten perustamiseen tarvittavien ympäristölupien myöntäminen tapahtuu kuitenkin vain ja ainoastaan ympäristöoikeuskäytännön reunaehdoin.

Mahdollisten kalankasvatuksen ympäristölupaprosessien ennakoiva suuntaaminen erilaisten sidosryhmien kanssa vuorovaikutuksessa valituille merialueille on silti kaikkien kannalta hyödyllistä. Kehittämisperiaatemerkinnät osoittavat maakunnan päättäjien kautta kanavoitunutta kehittämisen suuntaa suhteessa laajoihin kestävyyskysymyksiin kuten luonnon monimuotoisuuden, ilmaston ja meriekosysteemien suojeluun.

Kalankasvatuksen tulevaisuus riippuu lopulta siitä, miten sen kehittämisessä onnistutaan huomioimaan ympäristö ja yhteiskunnalliset näkökohdat osana ruuantuotannon kokonaisuutta. Tätä aihetta selvitetään myös Luonnonvarakeskuksen TRAFISH-hankkeessa. Pitkäjänteinen ympäristöpolitiikka ei voi olla este ympäristön huomioivalle tuotannolle. Kirjolohen kasvatus lisääntynee tulevaisuudessa, mikä voi nostaa kotimaassa tuotetun kalan osuutta ruokapöydissä. Kalansyönnin kotimaisuusasteen nostamisessa on silti varmasti tarjolla rooli myös kuluttajien makutottumusten monipuolistumiselle.

 

Lähteet

[1] Guillen J, Natale F, Carvalho N, Casey J, Hofherr J, Druon JN, Fiore G, Gibin M, Zanzi A, Martinsohn JT (2019) Global seafood consumption footprint. Ambio 48(2): 111­−122.

Maakohtainen taulukko: https://static-content.springer.com/esm/art%3A10.1007%2Fs13280-018-1060-9/MediaObjects/13280_2018_1060_MOESM1_ESM.pdf

[2] Rapeli L, Koskimaa V & Hiedanpää J (2021) Governing through strategies: How does Finland sustain a future-oriented environmental policy for the long term? Futures 125 (102667).

 

 

BLOGI | 15. JOULUKUUTA 2020

Koronavirusepidemia on tuonut esiin eurooppalaisen ja kansallisen päätöksenteon koordinaation puutteellisuuden pandemian kaltaisissa kriisitilanteissa. Tätä ongelmaa ja kriiseihin varautumisen kehityskohteita selvitetään Suomen Akatemian Covid19-erityishaun rahoituksen saaneessa Preparing for the next waves: towards cooperative and legitimate pandemic governance in Europe -hankkeessa, jonka suunnitelma pohjautuu STN PALO-konsortiossa jo käynnissä olevaan tutkimustyöhön. Turun yliopiston tutkijat haastattelevat hankkeessa kansallisella ja EU-tasolla toimivia päätöksentekijöitä siitä, mikä EU:n ja sen jäsenvaltioiden välillä on mennyt koronakriisin hoitamisessa pieleen ja missä asioissa olisi parannettavaa.

Keskeinen Euroopan ongelma, johon tutkimus vastaa, on samalla sekä inhimillinen että rakenteellinen: EU-yhteisön jäsenten tulisi kyetä ripeään koordinaatioon kentällä, jossa vastuu on kansallisella tasolla. Oivallisia näkemyksiä EU:n koordinaatio-ongelmista koronakriisissä tarjoaa tv-dokumentti Euroopan koronaloki: vyöry ja vastarinta, jossa Markus Leikola haastattelee muun muassa vuoden 2019 joulukuussa EU-komission historian ensimmäisenä kriisinhallintakomissaarina aloittanutta Janez Lenarcicia ja Euroopan tartuntatatautivirasto ECDC:n tutkimusjohtaja Mike Catchpolea.

Dokumentista käy ilmi, miten EU:n ja jäsenmaiden välinen toimivaltajako vaikuttaa tiedonkulkuun. Lenarcic toteaa, että EU:ssa ihmisten liikkumiseen ja terveyteen liittyvissä asioissa päätäntävalta on jäsenmailla ja komissiolla on asiassa vain neuvonantajan rooli. EU:n neuvonanto asioissa, jotka ylittävät sen toimivallan vaikeutuu entisestään, kun uutistila on ahtaalla. Esimerkiksi komission tammikuun lopussa esittämät neuvot pandemiaan varautumiseksi jäivät Brexit-uutisoinnin jalkoihin, kun media seurasi Ison-Britannian historian (toistaiseksi) viimeistä Euroopan parlamentin täysistuntoon osallistumista.

Taudin uudenlainen käyttäytyminen korosti entisestään eurooppalaisen koordinaation puutteita. Edes ECDC ei tiennyt tammikuussa Covidin olevan monin verroin SARSia salakavalampi kyvyssään tarttua jo ennen varsinaisia oireita. Tietämättömyydestään huolimatta ECDC varmisti toimenkuvansa mukaisesti tammikuun lopussa kultakin jäsenmaalta, onko niillä riittävästi henkilökuntaa ja tarvittavaa teknistä kapasiteettia testaamiseen. Jäsenmaat vastasivat kyllä. Sitä ei kuitenkaan tarkastettu, onko heillä testaamisessa välttämätöntä testiainetta, reagenssia. Reagenssin puutteen myötä testaamisessa, jäljittämisessä sekä yksilökohtaisissa toimissa myöhästyttiin.

Kriisissä oli aluksi kyse myös halusta välttää ikävät seuraukset, joita voimakas ja mahdollisesti yliampuva talouden toimintaan puuttuminen aiheuttaisi. Lenarcic näkee kriisinhallinnan epäonnistumisen taustalla sen, että kukaan ei yksinkertaisesti osannut kuvitella Covidin olevan jotenkin erilainen kuin aiemmat SARS- ja MERS-koronavirukset. ”Tammikuussa ihmiset pitivät sitä yhä pian ohimenevänä lievänä kausi-influenssana. Kukaan ei halunnut aiheuttaa haittaa taloudelleen sellaisen takia”, Lenarcic selittää.

Preparing for the next waves -hankkeessa tehtävät haastattelut syventävät tämän kaltaisia näkökulmia ja pohtivat, miten jatkossa pitäisi toimia. Tutkimushankkeen toisessa osassa laaditaan laaja kyselytutkimus ja järjestetään puntaroiva kansalaiskeskustelu, jossa kansalaiset pääsevät pohtimaan eri poliittisten toimenpiteiden perusteluja ja hyväksyttävyyttä. Tarkoituksena on selvittää, miten kansalaiset suhtautuivat lakiin perustuviin kieltoihin, määräyksiin ja suosituksiin ja ymmärsivätkö he näiden eroja. Tutkimuksen odotetaan hyödyttävän pandemian sekä muiden kriisien hallintaa jatkossa.

 

BLOGI | 14. JOULUKUUTA 2020

Juha Ylisalo kirjoittaa Politiikasta.fi:ssä siitä, luottavatko kansalaiset puolueiden vaalilupauksiin. Tutkimusten mukaan hallitukseen päässeet puolueet noudattavat vaaliohjelmiaan tarkemmin kuin yleisesti luullaan. Epäluuloiset kansalaiset taas eivät aina pidä lunastettuina toteutuneitakaan vaalilupauksia.

Lue kirjoitus

BLOGI | 31. ELOKUUTA 2020

”Miten saataisiin mahdollisimman monen asukkaan asiantuntemus kerättyä ja tiivistettyä sellaiseen muotoon, että se olisi helposti hyödynnettävissä päätöksenteossa? Millä tavalla saataisiin mukaan myös ne ryhmät, joiden ääni ei kuulu perinteisissä kuulemis- ja asukastilaisuuksissa?”

Maija Jäske kirjoittaa Kuntademokratiaverkoston blogissa puntaroivista kansalaiskeskusteluista ja miten niitä voitaisiin hyödyntää kuntapolitiikassa.

Lue blogi

 

BLOG | AUGUST 10, 2020

While citizens showed high levels of trust in their capacity to make decisions within deliberative groups, policymakers remained sceptical. Can we bridge the trust gap?

Read Vesa Koskimaa’s & Lauri Rapeli´s blog in Discover Society – Policy and Politics here.