Eduskuntatalo

Vesa Koskimaa | Menneisyyden rakenteet rajoittavat politiikan tulevaisuuskeskusta

VESA KOSKIMAA | 1. KESÄKUUTA 2020

Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta on edelläkävijä viheliäisten ongelmien maailmassa. Politiikan perinteiset toimintatavat kuitenkin rajoittavat sen vaikutusvaltaa.

Harva ehkä tietää, mutta Suomen eduskunta tunnetaan maailmalla poikkeuksellisen edistyksellisenä parlamenttina. Syynä tähän on etenkin Tulevaisuusvaliokunta (TuV), yksi eduskunnan 16:sta pysyvästä erikoisvaliokunnasta ja Euroopan ainut yksinomaan tulevaisuuden tarkastelemiseen omistautunut pysyvä parlamentaarinen valiokunta.

TuV:n syntytarina on yhtä uniikki kuin sen asemakin. Sen olemassaolosta voidaan pitkälti kiittää kahta tutkijataustaista, poliittisen kentän eri laitoja edustanutta kansanedustajaa, Eero Paloheimoa (Vihr.) ja Martti Tiuria (Kok.). Perustuslakivaliokunnan vastustelusta huolimatta he onnistuivat suostutteleman laajan puoluerajat ylittävän eduskuntaenemmistön ensin tilapäisen valiokunnan taakse, joka perustettiin vuonna 1993 ja toistamiseen, kun TuV:n asema vakinaistettiin vuosituhannen vaihteessa eduskunnan työjärjestyksen uudistamisen yhteydessä.

Paloheimon ja Tiurinkaan panos olisi kuitenkaan tuskin riittänyt, mikäli Neuvostoliiton kaatuminen ja sitä seurannut talouskriisi eivät olisi jättäneet Suomea kellumaan vaille selkeitä tulevaisuudennäkymiä. Tähdet olivat kaiken kaikkiaan oikeassa asennossa.

Tulevaisuusvaliokunnan tehtävät ja toimintatavat

TuV:n tehtävät ja toimintatavatkin ovat varsin ainutlaatuisia. Budjettien ja lakiesitysten sijaan se käsittelee kerran hallituskaudessa eduskunnalle annettavan tulevaisuusselonteon ja laatii siihen perinpohjaisen vastineen – tuleviakin hallituksia velottavine ponsineen. Vuodesta 2017 lähtien TuV on laatinut myös eduskunnan vastineen hallituksen kestävää kehitystä käsittelevään Agenda 2030 -selontekoon.

Ajan myötä vieläkin tärkeämmäksi tuotokseksi ovat nousseet TuV:n omat hankkeet: kansanedustajien ideoimat ja johtamat, ulkopuolisten asiantuntijoiden tuella laaditut laajat selvitystyöt mitä erilaisimmista teemoista.

TuV:n työtavat muistuttavat enemmän tiedeseminaaria kuin parlamentaarista valiokuntaa. Niiden keskeisiä periaatteita ovat vapaa ideoiden edistäminen, laajasti osallistava kuuleminen jossa keskeinen sija on tutkijoilla ja kansalaisilla, puoluepoliittinen sitoutumattomuus ja avoin puntaroiva dialogi. Muiden valiokuntien usein hektisestäkin työtahdista poiketen TuV:n työ etenee korostetun hitaasti. Laajojen teemojen selvittäminen ja pohtiminen vievät aikaa.

Valiokunnan asema ja vaikutus politiikkaan

Tuoreessa artikkelissamme osoitamme, että TuV:n asema on institutionalisoinut eduskunnassa ja sen ulkopuolella. Vakiintuneiden tehtävien, toimintatapojen ja -verkostojen lisäksi se tarjoaa jäsenilleen lisäarvoa, eikä se omituisista työtavoistaan huolimatta enää herätä samanlaista pahennusta kuin 1990-luvulla. Edustaja- ja virkamiessukupolvetkin uusiutuvat hiljalleen.

Yksi TuV:n vakiintumista edistäneistä seikoista on luultavasti myös sen varsin vähäinen vaikutusvalta muun eduskunnan toimintaan. Vaikka TuV toisinaan antaa lausuntoja muissa valiokunnissa käsiteltävistä asioista, pääosin se työskentelee projektiensa parissa, joita on niiden hyvin teknisestä ja kattavasta luonteesta johtuen usein vaikea sovittaa eduskunnan perustoimintaan, jossa korostuu lakiehdotusten detaljien hiominen valiokunnissa.

Tutkimuksemme mukaan TuV:n vaikutus suomalaiseen politiikkaan välittyy lähinnä epäsuorasti: joko raportteja käytetään hyväksi ministeriöiden valmistelutyössä tai joku TuV:ssa toiminut nousee keskeiseen vaikuttamisasemaan – kuten Jyrki Katainen tai Juha Sipilä. Vaikutus jää sattumanvaraiseksi, eikä tulevaisuusraportin ponsia lukuun ottamatta mikään TuV:n tuotos velvoita poliitikkoja sitovasti. Koska TuV:n raportit ovat yleensä laajoja ja raskaita, niitä on haastava käsitellä mediassakaan, joka myös tapaa mukautua eduskunnan toimintatasolle ja -vauhtiin.

Tulevaisuusvaliokunnan roolin vahvistaminen?

TuV:n roolia voitaisiin vahvistaa perinteisessä lainsäädäntötyössä, esimerkiksi pyytämällä siltä aina tulevaisuusarvio lakihankkeista. Tällainen rooli veisi sitä kuitenkin perinteisten valiokuntien suuntaan, mahdollisesti tuhoten sen uniikin puolueettomuutta tavoittelevan luonteen ja sitä myötä kyvyn arvioida tulevaisuuden haasteita laajasti.

Toinen tie TuV:n roolin vahvistamiseksi olisi laajempi julkisuus. Jos kuulemisten ja raporttien keskeinen sanoma tehtäisiin paremmin tiettäväksi äänestäjillekin, poliitikoille syntyisi suurempi paine ottaa niihin kantaa. Kansalaisiakin saattaisi enemmän kiinnostaa laveahko tulevaisuuden visiointi kuin lakiesitysten yksityiskohdat.

Siv Sandberg | Flera nivåer, flera syndabockar? Hinder och möjligheter för långsiktigt beslutsfattande i ett flernivåsystem

SIV SANDBERG | 30. APRIL 2020

De flesta moderna länder har ett beslutssystem som består av flera självständiga nivåer. Flernivåsystem kännetecknas av att arbetsfördelningen mellan nivåerna på vissa punkter är tydlig – det här gör EU, det här gör staten, det här gör kommunerna – medan ansvaret på andra punkter är delat och ibland oklart.

En av avigsidorna med flernivåsystem är riskerna för så kallad blame shifting, dvs. att beslutsfattarna på en beslutsnivå väljer att skylla misslyckanden på en högre eller lägre förvaltningsnivå istället för att bära ansvaret själva. En dansk studie visar t.ex. att politikerna i regionerna har en tendens att skylla negativa beslut som måste fattas inom sjukvården på staten, eftersom ansvaret för sjukvården i Danmark är delat mellan staten som finansierar och regionerna som driver verksamheten (Mortensen 2012).

Hösten 2019 genomförde jag som en del av Palo-projektet en enkätundersökning till kommundirektörerna i Finland.  Frågeformuläret innehöll bland annat frågor om de faktorer som möjliggör och hindrar långsiktigt beslutsfattande i kommunerna. Vesa Koskimaa har i en tidigare studie ställt liknande frågor till beslutsfattare och eliter på nationell nivå.

I en av frågorna var jag specifikt intresserad av att ta reda på hur långsiktigheten i kommunernas beslutsfattande påverkas av flernivåsystemet. Kommunerna är i många frågor beroende av de ekonomiska och lagstiftningsmässiga ramar som fastställs på nationell nivå.

Påståendet kommundirektörerna fick ta ställning till löd ”Den nationella politikens kortsiktighet inverkar negativt på de lokala beslutsfattarnas möjligheter att fatta långsiktiga beslut”. Av de 114 kommundirektörer som besvarade enkäten var 63 procent helt av samma sikt och 22 delvis av samma åsikt. Det innebär att nio av tio kommundirektörer uppfattar att statliga beslut gör det svårt att agera långsiktigt på lokal nivå.

Det återstår ännu att analysera i vilken mån det handlar om reella hinder och i vilken mån det handlar om ett uttryck för blame shifting, en instinktiv vilja att skjuta över ansvaret till en annan aktör i flernivåsystemet.

Hanteringen av coronakrisen våren 2020 har skapat ett helt nytt läge för det finländska flernivåsystemet. I en kris finns det alltid ett behov av att centralisera beslutsfattandet. När Finland den 17 mars 2020 tog i bruk beredskapslagen innebar det samtidigt att en del av den kommunala självstyrelsen samt Ålands självstyrelse sattes ur spel. Kommunerna har i ännu större utsträckning än normalt fått anpassa sin verksamhet och sin ekonomi till påbud som kommit uppifrån, utan reella möjligheter till lokala överväganden. När den värsta krisen lagt sig har vi därför kunnat notera ett visst inslag av blame shifting i diskussionen mellan staten och kommunerna.

Coronakrisen har också förändrat tidsperspektivet i flernivåpolitiken. En av de viktigaste frågeställningarna i Palo-projektet är att hitta lösningar som skulle hjälpa beslutsfattarna i stat och kommun att tänka längre fram än en mandatperiod, dvs. fyra år. I den akuta krishanteringen har tidsperspektivet handlat om veckor. Fyra år känns som en oändligt lång tid. Det är redan klart att behovet av snabba och drastiska anpassningar kommer att äta ut en del av utrymmet för framtidsinvesteringar som kommunerna och staten reserverat medel för. Hur krisen på det hela taget påverkar utsikterna för ett mer långsiktigt tänkande i flernivåsystemet är ännu för tidigt att bedöma.

Litteratur

Mortensen P (2012): ”It’s the Central Government’s Fault Elected Regional Officials’ Use of Blame-Shifting Rhetoric” Governance 25/3

Katariina Kulha | Kaavoituksen vuorovaikutusta kehittämässä puntaroivan demokratian keinoin

Katariina Kulha | 2. maaliskuuta 2020

Maankäytön suunnitteluratkaisut ovat päätöksiä, joiden vaikutukset näkyvät ympäristössä ja kaupunkikuvassa hyvin pitkään, vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Ei ihme, että uudet kaavasuunnitelmat herättävät erityisesti asemakaavatasolla usein suuria tunteita – aiheuttavathan ne ihmisten elinympäristöön perustavanlaatuisia muutoksia. ”Maankäytön konflikteja ei voi välttää”, on tutkitusti kaavoituksen asiantuntijoiden keskuudessa jaettu mielipide. Näin on myös Turussa, jossa haastattelin kaavoituksen parissa toimivia henkilöitä pro gradu -työtäni varten.

Maankäyttö- ja rakennuslaissa mahdollisuus osallistua suunnitteluun sekä suunnittelun vuorovaikutteisuus on nostettu osaksi lain keskeisiä tavoitteita. Tavoitteiden taustalla on vaikuttanut ajatus suunnittelusta yhteisen luomisen prosessina, jossa eri osapuolilla oleva tieto kerätään yhteen ja hyödynnetään parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Konfliktiherkkyys tekee vuorovaikutuksesta kuitenkin toisinaan haastavaa. Kaavoittajille yleisötilaisuudet, joissa suunnitelma herättää voimakasta vastustusta ja tulikivenkatkuisia kommentteja, voivat olla henkisesti hyvin raskaita. Toisaalta lähiympäristön asukkaille suunnitteluprosessi ei välttämättä tarjoa välineitä vaikuttaa kaavaan toivotussa laajuudessa. Lisäksi kaavoituksessa pyrkimys laajaan vuorovaikutukseen ja halu säilyttää ympäristö sellaisena kuin se on törmäävät helposti taloudellisen kannattavuuden reunaehtoihin ja vaatimuksiin kehittää kaupunkiympäristöä joustavasti ja strategisesti.

Kaavoituksen aikana annetuilla palautteilla on kuitenkin usein vaikutusta suunnitelmiin. Monet Turussa haastatelluista näkivät prosessin neuvotteluna, jossa etsitään kompromissien avulla lopputulosta, joka riittävissä määrin tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Tässä neuvottelussa hankkeen vireillepanijan tavoite voi olla kaavavalitusten ja sitä kautta hankkeen pitkittymisen välttäminen, lähiympäristön asukkailla taas ympäristön tärkeiksi koettujen elementtien säilyttäminen.  Sovittelijan roolissa eri osapuolten välillä voivat toimia paitsi kaavoittajat, myös asiasta päättävät poliitikot.

Moderaattorit ja maanomistajat mukaan kaavakeskusteluun

Jos kaupungin kaavoituksen vuorovaikutusprosessia tarkastellaan puntaroivan demokratian oppien näkökulmasta, on siinä myös asioita, joita voisi kehittää. Yksi puntaroivan keskustelun keskeisistä piirteistä on keskustelijoiden vastavuoroinen kunnioitus. Tämän varmistamiseksi on puntaroivissa kansalaiskeskusteluissa tapana käyttää moderaattoreita, keskustelun ohjaajia. Myös kaavojen esittelytilaisuuksissa puheenjohtajan tai keskustelun ohjaajan läsnäolo voi auttaa varmistamaan, ettei suunnitelman kommentointi äidy asiattomaksi. Turussa on positiivisia kokemuksia tilaisuuksista, joissa esimerkiksi lautakunnan puheenjohtaja on toiminut yleisökeskustelun johtajana.

Tärkeä seikka puntaroivassa päätöksenteossa on myös eri näkökulmien ja mielipiteiden tuleminen esille keskustelussa. Näkökulmien edustavuutta yleisötilaisuuksissa voitaisiin parantaa kiinnittämällä huomiota siihen, että kaavahankkeen alulle saattaneet tahot – maanomistajat, rakennuttajat – ovat aktiivisesti mukana kaavoituksen vuorovaikutusprosessissa. Kaava-aloitteen tekijän osallistuminen yleisötilaisuuksiin vaikuttaa ainakin Turussa toistaiseksi olevan enemmän poikkeus kuin sääntö, silloin kun hankkeen omistaja ei ole itse kaupunki. Ilman hankkeen taustalla olevan intressitahon läsnäoloa ajatustenvaihto ja suoran neuvotteluyhteyden luominen on hankalaa. Kuntien kaavoitusmonopolin vuoksi kaavan sisältö on loppuviimein aina kaupungin kaavoittajan ja poliittisten päätöksentekijöiden käsissä. Niin kutsutun kumppanuuskaavoituksen yleistyessä entistä suurempi osa suunnittelutyöstä tapahtuu kuitenkin kaupungin organisaation ulkopuolella, jolloin yksityisen tahon mukanaolo vuorovaikutustilanteissa on entistä tärkeämpää.

Kaupunkikehityksen suuret kysymykset kaupunkilaisten puntaroitaviksi

Neuvottelun ja kompromissien etsimisen lisäksi kaavoituksen vuorovaikutuksessa oleellista on tiedon jakaminen. Kaavahankkeen taustasyistä ja suunnitteluratkaisujen perusteista kertominen voi tehdä kaavasta sitä vastustavienkin silmissä hyväksyttävämmän, ja epävarmuus tulevista muutoksista pienenee. Vuorovaikutus ei kuitenkaan täytä tehtäväänsä, jos se tähtää vain suunnitelmien näennäiseen hyväksyttämiseen eikä osallisten todelliseen kuuntelemiseen. Mutta onko osallistujilla halutessaan tosiasiallinen mahdollisuus koko suunnitelman perusteiden kyseenalaistamiseen? Yksittäisessä asemakaavaprosessissa välttämättä ei.

Eri kaavatasojen lisäksi kaupungin suunnittelua ohjaavat monenlaiset strategiat, visiot ja tavoitteet. Näihin asiakirjoihin eivät yllä samat osallistamisen ja vuorovaikutuksen lainsäädännölliset vaateet kuin kaavoitukseen. Osallistuvan päätöksenteon yleistyessä on syytä kysyä, tulisiko kaupunkilaiset ottaa tiiviimmin mukaan määrittämään niitä perusperiaatteita, jotka ohjaavat kaupunkiympäristön kehittämistä. Toistaiseksi tämä on tapahtunut pääasiassa vaalien ja edustuksellisen järjestelmän kautta.

Etenkin suurista, mielipiteitä jakavista hankkeista keskusteluun puntaroivan kansalaiskeskustelun menetelmät sopisivat kuitenkin hyvin. Turussa ollaankin keväällä toteuttamassa kansalaisraati, jonka tehtävä on pohtia keskustan liikennejärjestelyjä. Myös kaupungin kaikille avoimet visiointityöpajat, Turku Future Forumit, ovat askel kohti entistä laajempaa osallistumista. Puntaroivan demokratian lisääminen kaupunkisuunnittelun ylätasolla ei välttämättä tarkoita konfliktien vähenemistä yksittäisten hankkeiden kohdalla. Se saattaisi kuitenkin tehdä kaavaratkaisujen taustalla vaikuttavista linjauksista asukkaiden silmissä hyväksyttävämpiä.

Harri Hänninen | Hiilineutraaliutta kaavoituksella – utopiaa vai dystopiaa?

Harri Hänninen | 10. helmikuuta 2020

Pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman tavoitteena on tehdä Suomesta hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Hiilineutraalius tarkoittaa, että hiilidioksidipäästöt ovat korkeintaan yhtä suuret kuin hiilinielut.

Vaikka politiikan ensisijainen tavoite on vähentää päästöjä, kokonaan niistä ei koskaan päästä eroon. Siksi tarvitaan nieluja, joilla päästöt nollataan. Metsät ovat Suomen merkittävin hiilinielu, ja käytännössä ainoa, johon voidaan laajassa mitassa ihmistoimin vaikuttaa.

Nielujen ohella tärkeä rooli on metsien hiilivaraston säilymisellä. Metsämaa ja puut paitsi sitovat, myös varastoivat hiiltä. Hiilineutraaliuden tavoittelussa on siksi tärkeää, että metsät pysyvät metsinä ja puusto hyväkasvuisena. Ilmastopolitiikassa puhutaan maankäyttösektorista. – Tässä on pelikenttä kaavoitukselle.

Maankäyttösektorilla päästöjä voidaan vähentää muun muassa ehkäisemällä metsien siirtämistä muuhun maankäyttöön, torjumalla metsäkatoa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana metsää on raivattu Suomessa infra-, asuin- ja liikerakentamiseen sekä pelloiksi vuosittain noin 19 000 hehtaaria. Tästä aiheutuva vuotuinen nettopäästö on ollut noin 3,6 miljoonaa tonnia hiilidioksidia. Ilman tätä maankäyttösektorin nielu olisi lähes viidenneksen suurempi.

Varsinais-Suomen maakuntaliitto laatii parhaillaan luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaavaa. Siihen valmistellaan kehittämisperiaatemerkintää, jonka avulla pyritään säilyttämään laajat, yhtenäiset ja merkittävät metsäalueet metsinä.

Tällaiset kehittämisperiaatemerkinnän rajaamat metsäalueet on valittu luontoarvoiltaan merkittävien alueiden joukosta, joten samalla ne turvaavat myös luonnon monimuotoisuutta. Kyseiset metsät kuuluvat luontoarvoiltaan parhaimpaan viidennekseen Suomessa. Metsien hoitoa ja hakkuita ei kuitenkaan ole merkinnällä rajoitettu: metsämaata ei vain tule muuttaa muuhun käyttötarkoitukseen.

Käytännössä kehittämisperiaatemerkintä tarkoittaisi, ettei tällaisia metsäalueita tulisi raivata viljelysmaiksi eikä osoittaa laajempaan rakentamiseen. Merkintä ohjeistaa kuntien kaavoitusta, ettei alueille olisi suotavaa yleis- tai asemakaavoissa ohjata rakentamista.

Kuulostaa utopialta. Merkinnällä saataisiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: sekä hiilipäästöjen vähennys että monimuotoisuuden lisäys. Ja bonuksena vielä luontomatkailun vahvistuminen, sillä alueet ovat seutukuntien hienoimpia metsäalueita.

Valmisteluvaiheen tilaisuuksissa merkinnässä nähtiin myös kielteisiä piirteitä. Osa katsoi, ettei metsätalousalueille tarvita mitään uutta, epäselvää merkintää. Siinä nähtiin jopa piilosuojelun piirteitä. Epäiltiin myös, ettei merkintä toisi kaavoituksellista lisäarvoa, koska salomaita ei kaavoitettaisi muutoinkaan.

Kaavaehdotus on pian tulossa lausunnolle, jolloin eri tahojen kanta lopullisesti selviää. Valmisteluvaiheen foorumeissa saatiin kuitenkin oikaistua selviä väärinkäsityksiä, joten merkintää tuskin nähdään kauhukuvana, dystopiana.

Metsillä on suuri rooli hiilivarastona ja -nieluna. Niinpä Varsinais-Suomen ohella myös Uudellamaalla maakuntakaavaan on tulossa vastaavanlainen merkintä mutta astetta tiukempana, aluevarausmerkintänä. Selkänojaa tulee myös maan hallitukselta, sillä kaikki lääkkeet hiilineutraaliuden saavuttamiseen ovat tarpeen.

Keskeltä avattu vanha kirja, jonka sivuille on painettu paljon pientä tekstiä.

Esa Palosaari | Vähentyykö empatia ja siten myös auttaminen tänä jouluna?

Esa Palosaari | 20. joulukuuta 2019

Tänä jouluna pukinkontissa on todennäköisesti vähemmän kirjoja kuin aikaisemmin. Suomen Kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan kirjojen ja erityisesti kaunokirjallisuuden myynnin trendi on ollut viime vuosina laskeva. Myös kaunokirjojen lainaaminen kirjastoista on vähentynyt huomattavasti kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Muidenkin tilastojen kertoessa samaa Kai Ekholm kirjoitti kesällä huolestaan suomalaisten lukemisen vähenemisestä ja siitä seuraavasta kulttuurin ja ymmärryksen laskusta. Kolumni kirvoitti keskustelua, kun Mikael Jungner väitti lukemisen olevan lyhyt välivaihe ihmiskunnalle ja muiden tarinankerrontamuotojen olevan monille parempia.

Yhdeksi syyksi lukea kaunokirjoja on esitetty sen kykyä lisätä empatiaa, jonka on Suomessa nyt ajateltu olevan tärkeää niin työelämässä, kuin politiikassa, puhumattakaan yksityiselämästä. Jos kirjojen lukemisen vähenemisen myötä empatia yleisesti yhteiskunnassa vähentyy, lisääntyykö silloin myös väistämättä itsekkyys ja kyvyttömyys välittää huono-osaisista tai esimerkiksi kyvyttömyys ajatella millainen on tulevien sukupolvien elämä niin että ilmastonmuutosta tai valtion velan kasautumista ei yritetäkään hillitä? Se kuulostaa mahdolliselta, mutta pitääkö se paikkansa? Kuten Jungner kirjoitti, ihmislajimme on elänyt ilman kirjoja suurimman osan olemassaoloaan. Länsimaisen kulttuurimme kantateoksetkin ovat varsinaisen luomisen jälkeen kirjattuja muistoja suullisesta kertomis- ja keskustelukulttuurista: Homeroksen Iliasta ja Odysseiaa laulettiin yleisölle kauan ennen niiden kirjallista muotoa eivätkä Sokrates tai Jeesus Nasaretilainen kirjoittaneet itse yhtään kirjaa. Myöskään Muhammad tai Gautama Buddha eivät itse kirjoittaneet. Ehkä kirjaviisauden vähentyessä ihmiset viettävät enemmän aikaa toistensa kanssa ja empatia päinvastoin lisääntyy?

Kaunokirjallisuuden lukemisen vaikutuksesta empatiaan on tehty tiukan kokeellista tutkimusta (Kidd & Castano, 2013). Kidd ja Castano antoivat viidessä kokeessa osallistujille luettavaksi erityyppisiä tekstejä ja havaitsivat, että korkeakirjallisuuden lukeminen keskimäärin lisää toisten tunteiden ja ajatusten tunnistamista vähäisistä vihjeistä verrattuna siihen, ettei lueta mitään tai luetaan tieto- tai viihdekirjallisuutta. Kokeen manipulaation ulkopuolinen laajempi lukeneisuus oli myös yhteydessä parempaan tunteiden ja ajatusten tunnistamiseen. Kokeen tekijät arvelivat, että korkeakirjallisten tekstien sisältämät aukot, useat näkökulmat ja monitulkintaisuus virittävät mielen ajattelemaan aktiivisesti muiden mieltä ja vähentävät automaattista stereotypioiden ja piintyneiden tottumusten mukaista toisten ihmisten tulkintaa. Helpompi ja viihteellisempi kirjallisuus ei kykene samaan.

Sosiaalisen käyttäytymisen virittäminen erilaisilla ärsykkeillä on osoittautunut psykologiassa varsin usein olemattomaksi ilmiöksi. Kun tieteentekemisen vinoumia kuten julkaisuharhaa ja ”luovaa” tilastoanalyysia on poistettu esirekisteröimällä tutkimuksia, ei aikaisemmin raportoituja koesarjojen tuloksia ole monesti saatu toistettua. Myös Kiddin ja Castanon tilastolliset testit herättivät epäilyjä tiedeyhteisössä, mutta toinen tutkimusryhmä on kuitenkin saanut toistettua heidän tuloksensa. Tulos näyttää siten luotettavalta.

Vaikka korkeakirjallisuuden lukeminen vähenisi muun kirjallisuuden lukemisen ohella, voi olla, että toisten viestintävälineiden käyttö harjoittaa myös empatiakykyä. Mutta jos empatiakyky kuitenkin heikkenee, väheneekö silloin myös toisten auttaminen ja kyky ajatella toisenlaisia ihmisiä toisessa ajassa ja paikassa? Ei välttämättä. Kun lapsille kehittyy kyky tunnistaa muiden ihmisten ajatuksia, he yhden tutkimuksen mukaan vähentävät esimerkiksi tarrojen jakamista toisille lapsille (Cowell ja kollegat, 2015). Myöskään aikuisilla kyky tunnistaa toisten ajatuksia tai näkökulmia ei ole selvästi yhteydessä altruistiseen rahan jakamiseen (Edele, Dziobek, & Keller, 2013). Samaan aikaan on näyttöä siitä, että taipumus kokea sympatiaa tai myötätuntoa on yhteydessä altruistisiin päätöksiin (Edele, Dziobek, & Keller, 2013). Meidänkään hankkeessamme tekemässämme tutkimuksessa ei tullut selvää näyttöä siitä, että tuntemattomien toisten ihmisten tunteiden ajatteleminen lisäisi rahan jakamista heille.

Empatia-sanaa käytettäessä viitataan yleensä useaan asiaan samanaikaisesti, mikä voi aiheuttaa sekaannuksia. Olisi tärkeää tehdä ero yhtäältä kyvyssä ajatella ja tuntea toisten ajatuksia ja tunteita (empatia) ja toisaalta halussa auttaa toisia ihmisiä (sympatia). Esimerkiksi kiduttajalle tai kiusaajalle voi olla hyvinkin eduksi empatia kykynä tunnistaa, mikä toista satuttaa pahiten, mutta sympatia uhreja kohtaan eli toisen auttamishalu ei ole eduksi toiselle haitallisten päämäärien saavutamiseksi. Niccolò Machiavelli tai nykymaailmassa esimerkiksi Robert Greene ovat käyttäneet historian ja korkeakirjallisuuden tuntemustaan hyväksi ihmismielen ymmärtämiseksi, jotta lukijat voisivat manipuloida paremmin muita itsekkäiden päämääriensä edistämiseksi. Toisaalta jos haluaa auttaa muita saavuttamaan päämääriään, antaa esimerkiksi muille sopivia joululahjoja, on omat ja muiden tunteet ja toiveet erottamaan kykenevästä empatiakyvystä silloinkin apua. Korkeakirjallisuuden lukenemisen väheneminen ei siis välttämättä vähennä ihmisten auttamishalua, mutta se voi vähentää empatiakyvyn heikkenemisen vuoksi kyvykkyyttä saavuttaa sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä päämääriä.


Cowell, J. M., Samek, A., List, J., & Decety, J. (2015). The Curious Relation between Theory of Mind and Sharing in Preschool Age Children. PLOS ONE, 10(2), e0117947.

Edele, A., Dziobek, I., & Keller, M. (2013). Explaining altruistic sharing in the dictator game: The role of affective empathy, cognitive empathy, and justice sensitivity. Learning and Individual Differences, 24, 96–102.

Kidd, D. C., & Castano, E. (2013). Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind. Science, 342(6156), 377–380.

Politiikasta: Maija Jäske | Kansalais­keskustelulla harkitumpia äänestys­päätöksiä?

BLOGI | 2. JOULUKUUTA 2019

Maija Jäske pohtii Politiikasta-kirjoituksessaan puntaroivien kanslaisraatien roolia demokraattisessa järjestelmässä. Puntaroivat kansalaisraadit ovat varteenotettava vaihtoehto puolueettomaksi ja luotettavaksi tiedonlähteeksi kansalaisille kansanäänestyksissä niin paikallisella kuin valtiollisellakin tasolla.

Teksti on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, joka pohjaa PALO:n vuoden 2019 studia generalia -luentoihin.

Lue kirjoitus täällä.

Eija Pouta & Erkki Mäntymaa | Tuulivoima: pitkän aikavälin hyötyjä ja muutoksen hallintaa

Eija Pouta & Erkki Mäntymaa | 14. marraskuuta 2019

Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteerin Petteri Taalaksen mukaan ilmastonmuutoksen voi torjua vain fossiilisen energian käyttöä vähentämällä: ”Ratkaisuun vaaditaan fossiilisen energian käytön radikaali vähentäminen”. Suomen tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 80–95 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Tavoite on kuitenkin vasta tavoite. Toimenpiteitä tarvitaan, jotta kansalaiset voivat katsoa tulevaisuuteen ilman ilmastoahdistusta.

Tuulivoimaloiden määrä kasvussa

Tuulivoima on yksi ratkaisu muiden joukoissa. Kun tuulivoiman kannattavuus on noussut viime vuosina tekniikan kehityksen myötä, uusia tuulivoimaloita odotetaan rakennettavan yhä enemmän. Maakuntakaavoittajat ovat etsineet tuulivoimaloille soveltuvia alueita erityisesti länsirannikolta, merialueilla ja Lapin tuntureilla. Sijoittamispäätöksiin ovat vaikuttaneet sähköntuotantoedellytykset, rakennettavuus sekä monet ympäristötekijät, kuten maisema- ja melukysymykset. Tällä hetkellä suunnitelmissa on runsaat 200 tuulivoimalaprojektia eri puolille Suomea.

Tuulivoima ratkaisee pitkänaikavälin energiahaasteita, mutta muutokset ihmisten lähiympäristössä aiheuttavat myös huolta. Vaikka tuulivoiman vaikutusaika on lyhyt verrattuna ilmastonmuutoksen aikajänteeseen, on 30 vuoden käyttöikä myllylle silti pitkä ihmisen aikaperspektiivissä. Maisemavaikutuksia, visuaalisia häiriöitä ja meluhaittoja voidaan vähentää hyvällä suunnittelulla. Maakuntakaavoissa tuulivoima-alueet on sijoitettu metsäisille harvaan asutuille vyöhykkeille etäälle kuntakeskuksista. Vaikka toteuttamamme kyselyn mukaan 70 % lounaissuomalaisista kannattaa tuulivoimaloiden rakentamista, tuulivoimalan ilmestyminen lähialueelle myös huolestuttaa.

Miten haittoja torjutaan?

Yksi mahdollisuus tuulivoiman haittojen torjuntaan löytyy metsien käsittelystä. Tuulivoimaloiden häiritseviä vaikutuksia Suomessa voitaisiin joissakin tapauksissa vähentää niin, että maanomistajat välttäisivät metsänhakkuita tai harjoittaisivat asuinalueiden ja tuulivoimaloiden välimaastossa kevyempää metsienkäsittelyä, esimerkiksi jatkuvaa kasvatusta tai kiertoaikojen pidentämistä. Tarkoituksena olisi, että valtaosa puustosta säilyisi peittäen tuulivoimalat näkyvistä. Näitä metsäalueita voidaan kutsua maisemakilviksi. Jos metsänomistajat jättäisivät hakkaamatta varttuneita metsiä myllyjen suuntaan, koetut haitat ehkä lieventyisivät tai poistuisivat kokonaan.

Käytännön toteutus noudattaisi Payment for ecosystem services -ajatusmallia. Jos metsänomistajat lykkäisivät hakkuita metsätaloudellisesti parhaasta ajankohdasta, he kärsivät rahallisia menetyksiä. Varttuneet metsät tuottavat kuitenkin eniten maisemaan liittyviä ekosysteemipalveluita. Vastakkain ovat metsien alueen asukkaille ja siellä liikkuville tuottamat maisemahyödyt ja metsänomistajille koituvat taloudelliset tappiot. Jos metsänomistajille korvattaisiin hakkuiden lykkäämisestä aiheutuneet tulonmenetykset, heidän suhtautumisensa ekosysteemipalveluiden tuottamiseen voisi olla suopea. Metsäomistajille sopimukset hakkuiden lykkäämisestä olisi vapaaehtoisia ja määräaikaisia.

Kuka maksaa?

Mutta kuka ”omistaa” maiseman ja kenen tulisi maksaa korvaukset? Paikalliset asukkaat voisivat joissakin tapauksissa olla valmiita maksamaan metsien tuottamasta maisemahyödystä. Toisaalta he voivat kokea olevansa maiseman omistajia, jos ovat asuneet alueella pitkään. Maisemasta on ajanoloon tullut yhteisvaranto (the commons). Silloin heille pitäisi maksaa korvausta siinä tapauksessa, että maisema pilaantuisi tuulivoimaloiden rakentamisen takia. Mahdollista olisi myös useamman osapuolen tulo mukaan, jolloin hyvitykseen tarvittavien varojen keräämiseen saattaisivat olla valmiita osallistumaan myös voimalahankkeista hyötyvät energiayhtiöt sekä alueiden kunnat.

Kyselytutkimus on näyttänyt, että asukkailta löytyy kiinnostusta. 36 % vastaajista ilmaisi halukkuutta osallistua maisema-arvokaupan hierontaan. Myös maanomistajien vastaukset kertoivat kiinnostuksesta, jopa 74 % oli halukas osallistumaan maisema-arvokauppaan. Seuraavana askeleena onkin tutkia, kuinka maisema-arvokaupan käytännön järjestelyt toteutettaisiin.

Vesa Koskimaa | Eliitti epäilee kansalaisten kykyä tehdä vaativia poliittisia päätöksiä

Vesa Koskimaa | 30. syyskuuta 2019

Tutkijat ja kansalaiset toivovat mahdollisuuksia laajempaan kansalaisosallistumiseen, mutta eliitti on skeptinen  – ehkä syystäkin.

Reilu vuosisata sitten varsin erilaiseen maailmaan syntynyt puolueperustainen edustuksellinen demokratia on hankalassa tilanteessa. Hyvin monimutkaiset, useimmiten globaalilla tai vähintään alueellisella tasolla ilmenevät ongelmat työllistävät korkeasti ammattimaistuneita ja erikoistuneita virkamiehiä ja poliitikoita samalla kun peruskansalaiset kokevat arkipäivän huoliensa jäävän syrjään poliittisessa päätöksenteossa.

Monen demokratiaa tutkivan mielestä tilanne korjaantuu, kun kansalaisille annetaan enemmän mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon. Usein kansalaisetkin toivovat tätä – ilmeisesti Suomessakin. Tai ainakin he näyttävät uskovan kykyihinsä toimia päättäjinä.

Keväällä 2019 kysyimme suomalaisäänestäjiltä kuinka paljon he luottaisivat tavan kansalaisista koostuvan, parhaan asiantuntijatiedon perusteella erilaisia vaihtoehtoja puntaroivan raadin ratkaisuihin kansallisen tason politiikkaa koskevissa päätöksissä. Jokaisessa, edellistä vaativammassa päätöksessä reilusti yli 50% äänestysikäisistä luotti kansalaisten kykyyn täysin, paljon tai jonkin verran.

Jopa vaativimmissa päätöksissä selvä enemmistö vastaajista piti kansalaisia varsin pätevinä päättäjinä: 64,3% luotti raatiin täysin, paljon tai jonkin verran sen ohjeistaessa päättäjiä asiakysymyksissä ja jopa raadin sitovasti päättäjiä velvoittaviin päätöksiin luotti täysin, paljon tai jonkin verran 52,7%. Koska noin 20% vastaajista valitsi kussakin kohdassa vaihtoehdon ”En osaa sanoa”, on myönteisesti suhtautuvia selvästi enemmän kuin kielteisesti suhtautuvia (eli vaihtoehdon ”luottaa vain hieman” tai ”ei luota lainkaan” valinneita).

Osallisuuden laajentamisen suhteen kysyntäpuoli näyttäisi siis olevan kunnossa. Tarjontapuolella sen sijaan saattaa ilmetä ongelmia.

Syksyllä 2018 kysyimme kansalaisraatien päätöksentekokyvystä myös Suomen poliittis-hallinnolliselta eliitiltä: poliitikoilta, virkamiehiltä ja eturyhmien edustajilta. Lukuun ottamatta vähiten vaativia päätöksiä – julkisten kannanottojen laatiminen (52,6%), politiikan prioriteeteistä ohjeistaminen (57,6%) – eliitistä selvästi alle 50% luotti täysin, paljon tai jonkin verran kansalaisraadin kykyyn päättää kansallisen tason asioista. Asiakysymyksissä ohjeistamisen suhteen raatiin luotti täysin, paljon tai jonkin verran vain 37,6% – noin puolet verrattuna kansalaisten joukkoon (64,2%) – ja kun kysyttiin raadin mahdollisuudesta asettaa päättäjiä sitovia määräyksiä, vain 9,8% luotti raatiin. Lähes yhdeksän kymmenestä eliittivastaajasta (86%) luotti kansalaisraadin sitovaan määräysvaltaan vain vähän (23,3%) tai ei lainkaan (62,7%). Ero kansalaisiin (vain vähän: 14,7%, ei lainkaan: 9,8%, yht.: 24,5%) on huomattava.

On mahdollista, että eliitin luottamuspula johtuu yksinkertaisesti siitä, että se pyrkii suojelemaan valta-asemaansa. Eroja voidaan kuitenkin arvioida myös päätöksenteon realiteettien näkökulmasta. Lienee varsin selvää, että valtaosalla kansalaisista ei ole kovinkaan selkeää käsitystä valtiotason poliittisen päätöksenteon yksityiskohdista tai luonteesta. Asiat ovat hyvin monimutkaisia ja niiden ympärillä käytävä vääntö usein vähemmän jaloa, ja luultavasti päätöksiä valmisteleva ja tekevä eliitti tietää tämän selvästi paremmin kuin kansalaiset. Eliitin parissa tietokuilu saattaa luonnollisesti herättää skeptisyyttä, kun taas kansalaisille se saattaa luoda perusteetonta optimismia.

Politiikasta: Juha Hiedanpää | Osallistamisesta yhteisluomiseen: vapaudestako on kysymys?

BLOGI | 9. LOKAKUUTA 2019

Juha Hiedanpää kirjoittaa siitä, miten maakunnan suunnittelukäytäntöjä voisi kehittää puntaroivampaan ja pitkäjänteisempään suuntaan. Kaavoitustyössä sidosryhmät ja kansalaiset eivät vain auta kaavoittajaa vaan tekevät yhteistyötä ja puntaroivat toinen toistensa kanssa. Seurauksena syntyneet kaavamerkinnät ovat näin ollen, ainakin jollain lailla, yhdessä luotuja.

Teksti on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, joka pohjaa PALO:n vuoden 2019 studia generalia -luentoihin.

Lue kirjoitus täällä.

Mikko Värttö | Miten huomioida tulevat sukupolvet kunnan päätöksenteossa?

Mikko Värttö | 11. syyskuuta 2019

Osallisuusmallien kehittäminen on ajankohtainen teema monissa kunnissa Suomessa ja maailmalla. Osallisuusmallilla viitataan paikallishallinnon virallisiin osallistumistavoitteisiin sekä niiden saavuttamiseen tähtääviin toimintatapoihin ja käytäntöihin, joilla kuntalaisten osallistumista ja vaikuttamista vahvistetaan heitä koskevassa päätöksenteossa. Uuden osallisuusmallin kehittäminen on ajankohtaista myös Turun kaupungissa, jossa uutta osallisuusmallia on kehitetty yhteistyössä Palo-hankkeen tutkijoiden, Turun kaupunkitutkimusohjelman sekä kaupungin viranhaltijoiden kesken.

Viranhaltijoilta ja luottamushenkilöiltä kysyttiin loppuvuodesta 2018 heidän käsityksiään osallistumisesta sekä osallistumisen nykytilasta Turussa. Monet haastatelluista kertoivat, että osallistumisen arvostus on mennyt suurin harppauksin eteenpäin viime vuosikymmenien aikana. Kaikki haastatelluista pitivät kaupunkilaisten kuulemista heitä koskevissa päätöksissä tärkeänä ja olivat sitä mieltä, että kaupunkilaisilla tulee olla mahdollisuus kertoa mielipiteensä heitä koskeviin kysymyksiin.

Haasteita erityisesti nuorten kuulemisessa

Monet haastatelluista kuitenkin näkivät kaupungin nykyisessä osallisuusmallissa olevan myös puutteita, jotka heijastuvat muun muassa siihen, kuinka kuntalaisten kuuleminen linkittyy varsinaiseen päätöksentekoon. Lisäksi osallistumisella on taipumusta kasautua jo muutenkin poliittisesti aktiivisten kansalaisten harteille, jolloin osallistujien mielipiteet eivät välttämättä edusta laajemman yleisön kantoja. Erityisesti osallistumisen ongelmana haastatellut pitivät sitä, että nuoret käyttävät kaupungin tarjoamia osallistumiskanavia vähemmän kuin muut käyttäjäryhmät. Tästä syystä nuorten äänen kuuluminen kaupunkilaisia koskevissa päätöksissä jää usein vähäiseksi.

Nuorten äänen kuulumattomuus on hälyttävää, sillä monet tehtävät päätökset vaikuttavat kaupunkilaisten arkeen vielä vuosikymmeniä päätösten jälkeen. Esimerkiksi kaavoituksessa tehtävät päätökset johtavat ratkaisuihin, joiden kanssa tämän hetken lapset ja nuoret joutuvat elämään todennäköisesti koko elämänsä ajan. Lisäksi usein päätösten vaikutukset kertautuvat ja vaikuttavat välillisesti myös muihin tulevaisuudessa tehtäviin ratkaisuihin. Tällöin tehtyjen päätösten vaikutukset voivat koskea monia vasta tulemassa olevia sukupolvia.

Miten tulevaisuuden kuntalaiset huomioidaan?

Yhtenä Palo-hankkeen kantavana ajatuksena on ollut, että parhaat edellytykset päätöksenteon pitkäjänteisyydelle tarjoavat erilaiset osallistumistavat, joissa kansalaiset voivat suoraan esittää kantansa valmisteltaviin päätöksiin ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia. Osallistumiskanavat laajentavat päätöksenteon horisonttia yli vaalikausien ja lisäävät ymmärrystä eri päätösvaihtoehtojen mahdollisista pitkäaikaisista seurauksista.

Kuntien tulisi huolehtia siitä, että käytössä olevat päätöksentekoprosessit mahdollistavat osallistumisen ennen kaikkea silloin, kun valmistellaan päätöksiä, joilla voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia tulevaisuuden kaupunkilaisten hyvinvointiin. Erityisesti nuorilla on oltava mahdollisuus esittää kantansa siihen, millaisessa kaupungissa he haluavat tulevaisuudessa elää. Tästä syystä nuorille tulee tarjota erilaisia tapoja osallistua heille itselleen mielekkäällä tavalla siten, että he kokevat, että osallistumisella voi aidosti vaikuttaa tehtäviin päätöksiin.

Walesissa laki säätää tulevien sukupolvien huomioimisesta

Wales tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin siitä, kuinka päätösten pitkäaikaisia vaikutuksia voidaan paremmin huomioida päätöksenteossa, sillä maassa tuli vuonna 2015 voimaan lakiasetus Tulevaisuuden sukupolvien hyvinvoinnista. Asetuksen mukaan julkisten viranomaisten on toimittava kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti tavalla, joka varmistaa, että nykyhetken tarpeet toteutetaan vaarantamatta tulevien sukupolvien tarpeita.

Asetus muun muassa edellyttää, että julkisyhteisöt parantavat hyvinvoinnin kaikkia näkökohtia. Tätä varten julkisten elinten on mietittävä enemmän päätösten vaikutuksia pitkällä aikavälillä, työskenneltävä läheisemmin ihmisten ja yhteisöjen kanssa, pyrittävä tunnistamaan ja estämään mahdolliset ongelmat ennen niiden kärjistymistä sekä tuotettava ratkaisuja tunnistettuihin ongelmiin yhteistyössä eri tahojen kanssa.

Suomessa ei ole Walesin kaltaista lainsäädäntöä, mutta päätösten pitkäjänteisyyden huomioimiseksi myös suomalaisten kuntien olisi hyvä ottaa huomioon kestävän kehityksen periaatteet kuntalaisten osallistumista edistäessään. Näin saadaan myös tulevaisuuden sukupolvien tarpeet paremmin kuuluviin päätöksiä tehtäessä.

 

Lue lisää Turun osallisuusmallin uudistuksesta: Mikko Värttö & Lauri Rapeli (2019). Viranhaltijoiden suhtautuminen kuntalaisosallistumisen lisäämiseen kuntahallinnossa. Hallinnon Tutkimus, 38(2): 110-124.