Marina Lindell | Deliberative Walk – citizen participation in local-level planning processes

MARINA LINDELL | AUGUST 2, 2019

Deliberative Walks (DW) is a method where participants, by deliberating in small groups and joining facilitated walks, tackle a complex policy issue that has highly intertwined social and physical dimensions. DW builds on the principle that two participatory methods, Citizens´ Jury and Development Walk, are joined together. The origins of Development Walks can be traced back to women’s safety audits, developed in Canada in the late 1980s and in Sweden in the early 2000s, as a response to increasing concerns related to insecurity and violence against women. The focus on safety walks is on both the physical and social dimensions of the localities, the underlying idea being that the ones who have the greatest knowledge of the local environments are those who actually live there.

Studentlab Deliberative Walk

In October 2017, 19 students participated in the “Studentlab Deliberative Walk” at Åbo Akademi University in Vaasa. During five days, they deliberated about the development of the university campus and its surroundings. Although formally arranged as a master´s course, with the aim to introduce a new method for learning and citizen participation, it was organized as a DW, including a citizens´ jury and a development walk.

In practice, a development walk is arranged within the frame of a citizens´ jury. The Studentlab Deliberative Walk was realised in five 4-hour sessions. During the first two sessions, the participants received information and had the opportunity to cross-examine selected experts. The aim was to give participants different insights into the issue. It was interesting that they did not accept the experts´ visions all together, but they started to visualize and make their own visions in the small group discussions that followed. Discussion rules (and a facilitator) emphasized open-mindedness, respect for other´s opinions, and encouraged them to express their opinions and try to justify them.

The third session included the development walk. A walk-leader gathered the group on campus and guided them on a pre-scheduled route. During the walk, six experts were waiting at different locations, giving a short introduction about their specific area and expertise. The main idea was to give the participants an overview of the university and the surroundings by visiting places, seeing and feeling them. The participants had the opportunity to pose questions to the experts, to discuss with them and with each other while walking to the next stop. Some of the presenters joined the walk to discuss some more and to learn new things themselves. Informal discussions between the stops clearly increased informal interaction between decision-makers and participants as well as enhanced an open exchange of thoughts. After the walk, smaller-group discussions followed. It was clear that the mindset had changed for many of the participants after these first-hand experiences and getting to know more about the different places at and surrounding the campus.

Reflections on Deliberative Walk

Interviews with participants highlight the development walk as the most important element in enhancing learning and increasing interest to participate, but it is the variation and combination of methods and learning situations that is the most important feature of DW. The results also indicate that it is fruitful to experience an issue with all senses. It is astonishing that there is such a big increase in civic engagement despite the process not being fully connected to real decision-making.

The approach offered by DW offers openings for wider and deeper citizen engagement in democratic processes. The combination of the formal citizens´ jury and the informal development walk as well as different discussion formats allows for both rationality and emotions to be included in the deliberative process. Many liberal democracies are under attack from anti-democratic forces these days. Promoting active citizenship and developing civic skills seem more important than ever.

Marina Lindell
Research Fellow at the Social Science Research institute, Åbo Akademi University

Politiikasta: Henri Vogt | Onko EU:sta pitkäjänteisen, kestävän politiikan tekijäksi?

BLOGI | 13. KESÄKUUTA 2019

Henri Vogt käsittelee Politiikasta-kirjoituksessaan Euroopan unionin toiminnan aikajänteitä. Kuinka pitkäjänteisenä meidän tulee EU:ta ajatella ja kuinka se eroaa tässä suhteessa valtiollisista toimijoista?

Teksti on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, joka pohjaa PALO:n vuoden 2019 studia generalia -luentoihin.

Lue kirjoitus täällä.

 

Politiikasta: Lauri Rapeli & Vesa Koskimaa | Kansalaisten, päättäjien ja politiikan aikajänteet Suomessa

BLOGI | 2. TOUKOKUUTA 2019

Lauri Rapeli ja Vesa Koskimaa pohtivat Politiikasta-kirjoituksessaan kansalaisten ja päättäjien aikajänteitä Suomessa. Alustavien tutkimustulosten mukaan poliittinen eliitti on kansaan verrattuna enemmän tulevaisuuteen suuntautunut niin yleiseltä kuin poliittiselta aikakäsitykseltään. Havaintojen perusteella voisi ajatella, että Suomessa kyetään hyvin ottamaan huomioon tulevaisuuden suuret haasteet, koska päättäjämme ovat pitkäjänteisiä ja tulevaisuuteen suuntautuneita.

Tutkimustulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että politiikka on Suomessa varsin lyhytjänteistä. Syyt tähän löytyvät rakenteista. Politiikan aikajännettä lyhentävät erityisesti edustuksellisen demokratian perusprosessit, epätäydellinen informaatio ja organisoitunut edunvalvonta. Nämä tekijät vaikeuttavat monimutkaisten tulevaisuuden haasteiden ratkaisemista nykymallisessa edustuksellisen demokratian järjestelmässä.

Teksti on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, joka pohjaa PALO:n vuoden 2019 studia generalia -luentoihin.

Lue kirjoitus täällä.

 

Vierailublogi: Mikko Leino | Pelkkä äänestäminen ei tee pätevämpiä kansalaisia

BLOGI | 11. HUHTIKUUTA 2019

Vaalien alla käydyssä julkisessa keskustelussa näkökulma rajoittuu helposti vain vaaleihin ja äänestämiseen, vaikka poliittista osallistumista sekä kansalaispätevyyttä pitäisi pohtia kokonaisvaltaisemmin. ”Poliittinen osallistuminen on kuin mikä tahansa muukin taito: harjoiteltavissa”, kirjoittaa Mikko Leino strategisen tutkimuksen neuvoston blogissaan.

Lue kirjoitus täällä.


Kuva: Hanne Salonen/Eduskunta

 

Kirjavinkki: Riina Lumme & Pietari Pikkuaho | Democracy when the people are thinking

RIINA LUMME & PIETARI PIKKUAHO  | 1. HUHTIKUUTA 2019

James S Fishkin: Democracy when the people are thinking: revitalizing our politics through public deliberation. Oxford: Oxford University Press 2018

Vuonna 2018 ilmestyneessä teoksessaan James S. Fishkin lähestyy deliberatiivisen demokratian periaatteita ilahduttavan realistisesta ja käytännönläheisestä näkökulmasta. Demokratian tutkimuksessa on jo kahden kuluneen vuosikymmenen ajan puhuttu deliberatiivisesta käänteestä, jossa demokratian legitimiteettiongelmien uskotaan ratkeavan siirtämällä valtaa puhtaan edustuksellisilta instituutioilta suoraa demokratiaa soveltaville järjestelmille. Fishkin kuitenkin pitää deliberaatiota edustuksellisen demokratian lisänä, jossa parhaimmillaan voidaan paremmin ymmärtää kansalaisten motiiveja ja siten parantaa päätöksenteon lopputuloksia. Uusimmassa teoksessaan Fishkin keskittyy avaamaan deliberaation ja informaation tasapainon merkitystä äänestäjän mielipiteenmuodostuksen prosessissa.

Fishkinin työ demokratian ja sen tasa-arvoistamisen parissa on jatkunut jo vuosikymmeniä ja vienyt hänet ohjaamaan kymmeniä deliberatiivisia menetelmiä hyödyntäviä kansalaiskeskusteluja eri puolilla maailmaa.

 

Hänen keskeisin työnsä on kansalaisten kuulemista varten kehitetty deliberatiivisen mielipidetutkimuksen malli (deliberative opinion poll), jossa äänestäjäkuntaa demografisesti edustava satunnaisotannalla valittu joukko ihmisiä kutsutaan saamaan lisää tietoa ja sen jälkeen keskustelemaan ajankohtaisesta poliittisesta kysymyksestä.

 

Fishkinin huoli demokratian kapenemisesta pienen joukon etuoikeudeksi kumpuaa alkujaan Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä, johon hän on ehdottanut esimerkiksi esivaalia edeltävien puoluekokousten laajentamista kansalaisille avoimiksi keskustelutilaisuuksiksi, joita hän kutsuu nimellä National Caucus, kansallinen puoluekokous. Deliberatiivisella mielipidetutkimuksella taas voitaisiin Fishkinin mukaan täydentää tai korvata henkilövaaleissa ovensuukyselyjä tai asiakysymyksissä kansanäänestyksiä.

Aiemmassa tuotannossaan Fishkin on tehnyt merkittävän työn perustellessaan deliberatiivisuuden merkitystä demokratian parantamisessa. 2000-luvun puolelle tultaessa hän on siirtynyt pohtimaan syvemmin sitä, mikä merkitys on sillä, että ihmiset pääsevät keskustelemaan keskenään. Esimerkiksi teoksessaan When the People Speak: Deliberative Democracy and Public Consultation (2009) hän esitteli deliberatiivista mielipidetutkimusta mahdollisuutena paitsi lisätä äänestäjien taustatietoja ennen päätöksentekoa, myös ehkäistä mielipiteiden manipulointia ja eri kansanosien epätasa-arvoista mahdollisuutta osallistua. Tässä teoksessa Fishkin lähtee pureutumaan äänestäjien mielipiteenmuodostukseen ja sen perusteisiin palaten kysymykseen siitä, onko kansan tahtoa mahdollista löytää, ovatko ihmiset kykeneviä hallitsemaan itseään ja näin ollen, onko deliberatiivinen demokratia oikeutettu tapa päättää yhteisistä asioista.

Deliberatiivista demokratiaa on kritisoitu monelta taholta esimerkiksi siitä, että keskusteleva menetelmä ei aina paranna tasa-arvoa vaan itse asiassa suosii kovaäänisintä tai nykyisen asiaintilan kannattajaa. Myös Fishkin on saanut osakseen kritiikkiä keskittymisestä vain yhteen deliberatiiviseen menetelmään sekä tämän menetelmän huonosta skaalautuvuudesta. Tässä teoksessa Fishkin pyrkii vastaamaan kumpaankin kritiikkiin onnistuen perustelemaan erityisesti deliberatiivisten mallien tarvetta.

 

On kuitenkin huomioitava, että Fishkinin ratkaisuksi tarjoama malli on vain yksi vaihtoehto, jota hän tässä teoksessa ei juurikaan haasta tai vertaa muihin vaihtoehtoihin, vaikka parhaasta keinosta soveltaa deliberatiivista demokratiaa ei ole alan sisällä konsensusta.

 

Teoksen ensimmäinen osa sisältää aiheen teoreettisen pohjustuksen ja läpikäynnin. Tässä kappaleessa Fishkin pyrkii havainnoimaan nykyisten järjestelmien kärsimiä ongelmia sekä puutteita mielipiteenmuodostuksen näkökulmasta modernien teemojen, kuten sosiaalisen median, disinformaation sekä poliittisen manipulaation kautta. Kappale käsittelee lyhyesti myös deliberatiivisen demokratian syntytaustaa ja historiaa, palaten tässä antiikin Ateenan instituutioihin.

Kirjan toinen osio on omistettu lukuisille esimerkeille toteutetuista deliberaatiokokeiluista, joissa deliberatiivisen mielipidetutkimuksen avulla on onnistuttu lisäämään kansalaisten tietoisuutta päätöksenteon kohteena olevista asioista. Esimerkkien avulla Fishkin osoittaa, että deliberatiivinen menetelmä voi toimia keinona antaa äänestäjien vaikuttaa päätöksenteon kohteena oleviin vaihtoehtoihin ennen prosessin etenemistä, kuten Kaliforniassa tehtiin suurien uudistushankkeiden priorisoinnissa vuonna 2011. Toisaalta deliberaation avulla voidaan tarkistaa päätöksentekijöiden käsityksiä siitä, mikä on äänestäjien tahtotila tai valmius joustaa tietyissä asioissa. Texasissa vuonna 1996 toteutettu energiatuotantoa koskeva deliberaatiokokeilu osoitti, että poliitikkojen ennakko-oletukset olivat väärässä. Deliberatiivista mallia on Fishkinin johdolla sovellettu myös suoremmin osallistuvan budjetoinnin tarpeisiin, esimerkiksi Ulan Batorissa kaupunki-infrastruktuuriin liittyvissä hankkeissa.

Kaikki Fishkinin esimerkit perustuvat hänen kehittämäänsä deliberatiivisen mielipidetutkimuksen malliin. Osallistujat vastaavat aina aluksi yksinkertaiseen lomakekyselyyn ilman ennakkotietoja, ja sama lomake täytetään myös lopuksi tiedonsaannin ja keskustelujen jälkeen. Eräissä tapauksissa käytetään myös vertailuryhmää. Näin osoitetaan keskustelujen ja informaation merkitys mielipiteenmuodostuksen kannalta. Fasilitoitu, esimerkiksi viikonlopun yli kestävä keskustelu ja kaikille tarjottava sama tietomäärä ehkäisevät sitä, että lopputulokset painottuisivat äänekkäimmän enemmistön tai yhteiskunnassa vahvempien ryhmien, kuten miespuolisten tai rikkaampien alueiden asukkaiden, hyväksi. Samalla pystyttiin myös kasvattamaan osallistujien kokemaa läheisyyttä ja luottamusta poliittiseen järjestelmään ja virkamieskuntaan.

Kirjan lopussa Fishkin palaa ajatukseensa kansallisesta deliberaatiopäivästä, josta hän on aiemmin kirjoittanut oman teoksen yhdessä Bruce Ackermanin kanssa. Alkujaan Yhdysvaltain liittovaltiovaaleja edeltävän keskustelun laatua parantamaan suunniteltu ja useita kertoja testattu menetelmä osoittaa, että kansalaiset pystyvät käymään laadukkaampaa poliittista keskustelua kuin he itse tai poliitikot olettavat.

Fishkinin lähestymisote ei ehkä ole deliberatiivisen teorian teokselle kaikkein tyypillisin. On selvää, että teosta ei ole kirjoitettu oppikirjakäyttöön, mutta ei myöskään välttämättä täysin akateemiselle yleisölle.

 

Aihetta paremmin tuntevalle lukijalle teos tuskin tarjoaa juurikaan uutta tietoa, eikä se akateemisesta näkökulmasta tarkastellen tuo samanlaista kontribuutioita keskusteluun kuin jotkin Fishkinin aiemmista teoksista. Omien sanojensa mukaan teos oli jotain mitä Fishkin nimenomaan tahtoi kirjoittaa.

 

Tämä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kenelle kirja on kirjoitettu. Teos on tietyllä tavalla yhteenveto Fishkinin yli 30-vuotisesta urasta deliberatiivisen teorian parissa. Hän ei kuitenkaan tuo eksplisiittisesti esille omaa henkilöään tai rooliaan menetelmien kehittämisessä, vaan vuosien mittaan kumuloitunut tieto ja osaaminen ilmenevät lähinnä siitä, miten Fishkin rakentaa teoksen. Tässä suhteessa Fishkin on kirjoittanut kirjan jota on helppo seurata, mutta joka välttää kuitenkin asian liiallisen yksinkertaistamisen ja lukijan aliarvioimisen.

Tietynlainen tasapaino tekee siitä hyvin saavutettavan esimerkiksi poliittiselle päättäjälle tai johtavalle virkamiehelle. Se onnistuukin taitavasti välttämään useille päätöksentekojärjestelmille tyypillisiä poliittisia jakolinjoja ja voi monessa suhteessa tarjota jotain sekä oikeisto- että vasemmistopuolueille. Samalla Fishkin välttää ylispesifejä politiikkaehdotuksia jättäen menetelmien soveltamisen väljästi lukijan omaan harkintaan. Itse asiassa Fishkin jopa toteaa, ettei hän näe edes demokratian olevan välttämätön vaatimus deliberatiiviselle mielipidemittaukselle viitaten Kiinassa tehtyihin deliberatiivisiin kokeiluihin. Kirja päätyy tarjoamaan työkalut, menetelmän ja motivaation, mutta antaa lopulta lukijan itse päättää siitä, miten ottaa ne käyttöön.

 

Kirjoittajat ovat valtio-opin opiskelijoita Turun yliopistossa. Kirja-arvostelu on laadittu PALO ja TITA STN-tutkimushankkeiden yhteistyössä toteuttamalla kurssilla ”Sosiaalinen eriarvoisuus ja poliittinen osallistuminen” keväällä 2019.

 

Stanfordin yliopiston professori James S. Fishkin (keskellä) luennoi kirjansa teemoista Åbo Akademissa 15.3.2019 otsikolla ”Revitalizing Democracy through Public Deliberation”. Tilaisuuden avasi professori Kimmo Gröndlund Åbo Akademista (oikealla) ja kommenttipuheenvuoron piti professori Maija Setälä Turun yliopistosta (vasemmalla). Vierailu oli osa Åbo Akademin ja Stanfordin yliopiston uutta yhteistyösopimusta, jolla edistetään  tutkijoiden liikkuvuutta ja yhteistä tutkimustoimintaa. (Kuva: Katariina Kulha)

 

Lisää aiheesta

Åbo Akademi ja Stanford solmivat uuden sopimuksen demokratiatutkimuksen alalla

 

 

Maija Setälä | Citizens’ Initiative Review amidst linguistic division and issue polarization: The case of Korsholm

MAIJA SETÄLÄ | MARCH 12, 2019

Citizens’ Initiative Review and Finnish local politics

In February 2019, 21 residents of the municipality Korsholm (Mustasaari in Finnish) in Western Finland convened over two weekends to deliberate on the proposed merger of the municipality with the neighboring city of Vaasa. This was the first time the Citizens’ Initiative Review (CIR) was carried out in Europe. The CIR, developed by the non-profit organization Healthy Democracy, has been used in Oregon since 2010, and there have been several pilot projects elsewhere in the US. The CIR involves a Citizens’ Jury that deliberates on a ballot initiative. The statement by the jury, including ‘key findings’ as well as three arguments for and against the measure, is sent to all those eligible to vote before the ballot. The purpose of CIR is to help voters make more informed and considered choices and in this way to address problems of mass participation, such as voter ignorance and the polarization of public opinion.

The municipal merger was a challenging issue for a CIR process, not least because of its multidimensional character. In Finland, municipalities are autonomous political units with the right of taxation as well as important providers of public services. Therefore, a municipal merger has potentially a variety of effects on residents’ every-day lives as well as local democracy. In the case of Korsholm, the potential municipal merger has language political ramifications. Both Korsholm and Vaasa are bilingual; however, about 70% of the population in Korsholm is Swedish-speaking, whereas about 70% of the population in Vaasa is Finnish-speaking. Public debate on the merger has especially focused on the language issue.

The CIR pilot in Finland was part of the PALO project (Participation in Long-Term Decision-Making). Municipal referendums are relatively rare events in Finland and, like in the case of Korsholm, they have usually dealt with municipal mergers. Moreover, referendums are always initiated by municipal councils, not by citizens. From the perspective of the PALO project, the referendum in Korsholm was a good case when it comes to both the timing and the topic.

Deliberation on a polarized and multidimensional issue

Participants of the jury were recruited as follows. In January 2019, a random sample of 1400 citizens eligible to vote in Korsholm were invited to participate in a Citizens’ Jury on the merger issue. From 73 volunteers, a 24-member panel was formed so that it represented the population of Korsholm in terms of socio-demographics and opinion on the merger issue. Some of those selected dropped out, when replacements with similar socio-demographic characteristics were invited. In the end, 21 citizens turned out, including 14 Swedish speakers and 7 Finnish speakers, 12 men and 9 women. The youngest participant was 18 years old and the oldest was 65, the average age being 48. The panel reflected the population rather well also when it comes to place of residence and opinions on the merger issue.

The task of the Citizens’ Jury was to write a joint statement in order to provide voters with reliable and relevant information on the municipal merger before the referendum. The polarization and multi-dimensionality of the issue was reflected in the working of the jury. While the first two days of the jury were dedicated to gathering information and learning about the issue, much of the third day was spent on weighing the relevance of different arguments for or against the merger. The scope of arguments covered a large variety of issues, such as the role of the Swedish language in Finland, linguistic division in the region, availability of public services in both languages, local democracy, quality and costs of public services – especially social and health care, as well as future of education and the economic prospects in the region.

Moreover, the fact that many participants had strong views for or against steered the discussion towards hopes and fears related to the merger, rather than factual arguments, e.g. on economic effects of previous municipal mergers. While the focus of deliberation was on the relevance of value-laden arguments pro and con, it almost seemed as if the other ‘filter’ built in the CIR process, namely the reliability of arguments, was ignored. Although this caused some concern among organizers, it was clearly important for the members of the jury to have an opportunity to deliberate on difficult interest and identity conflicts and to establish an agreement (or ‘meta-consensus’) on what is at stake in the merger issue.

In the beginning of the fourth day, the members of the jury had a chance to review the arguments they had developed and consider possible ‘glaring omissions’. At this point, participants realized that they had to come up with more neutral arguments to be included in the ‘key findings’ of the statement. Overall, the fourth day was largely devoted to improving the factual accuracy of the relevant claims. The fourth day also demonstrated the participants’ ability to engage in constructive and critical discussion and to overcome their own opinions on the issue in order to improve the quality of the statement.

Can CIR work in a bilingual and polarized context? Some reflections

The organization of a bilingual Citizens’ Jury was one of the challenges in the CIR pilot in Korsholm. The linguistic division turned out to be manageable, mostly because most jury members were bilingual or at least capable of understanding the other language. Moreover, there is a strong tradition of bilingual communication in the region. In spite of this, there was a need for translation, especially from Swedish to Finnish, provided by bilingual moderators. In the end, the Swedish and Finnish versions of the statement were developed in parallel.

Overall, the CIR procedure showed its capacity to prompt critical thinking among deliberators with strong and conflicting opinions. The statement by the Citizens’ Jury was sent to about 14.800 voters in Korsholm about three weeks before the referendum day (March 17). The statement summarized key findings as well as three arguments for and against the municipal merger. In the polarized opinion environment of Korsholm, reading the statement may be one of few opportunities for voters to encounter and reflect on arguments from both sides. Obviously, the impact of the statement will be established later, after the PALO research team has analyzed the data from surveys conducted in various stages of the process.

In Finland, municipal referendums are advisory only, and there are indeed several cases where municipal councils have made decisions against the result of a referendum. Given this reality, one should hope that the statement by the jury does not only serve the voters in Korsholm, but also local politicians who will have the final say on the merger issue – and also on what happens after that big decision.


Photo: Christofer Björklund

Juha Ylisalo | Onko keskustelevasta kansalaisosallistumisesta ratkaisuksi yhteistoiminnan haasteisiin?

JUHA YLISALO | 8. MAALISKUUTA 2019

Monissa tilanteissa yhteistoiminnan hedelmistä voi nauttia jokainen omasta osallistumisestaan riippumatta. Monia uhkaavia ongelmia ratkotaan usein liian ponnettomasti. Ratkaisu yhteistoiminnan haasteisiin voi löytyä keskustelevista kansalaisosallistumisen muodoista.

Suuri osa suomalaisista asuu taloyhtiöissä ja pitää hyvin hoidettua yhtiötä tavoittelemisen arvoisena asiana. Moni asukkaista on varmasti huomannut, että korkeintaan pieni taloyhtiön ydinporukka osallistuu haravointitalkoiden kaltaisiin taloyhtiön tempauksiin. Haravointitalkoot ovat arkielämän esimerkki yhteistoiminnan haasteista.

Ilmiö tunnetaan kollektiivisen toiminnan logiikkana taloustieteilijä Mancur Olsonin klassikkoteoksen The Logic of Collective Action (1971) mukaan. Yhteistoiminnan logiikan mukaan kaikkien arvostamia mutta yhteistoiminnasta riippuvia asioita tuotetaan liian vähän. Monissa tilanteissa yhteistoiminnan hedelmistä voi nauttia jokainen omasta osallistumisestaan riippumatta. Samasta syystä monia uhkaavia ongelmia ratkotaan usein liian ponnettomasti.

Ilmastonmuutos lukeutuu suurimman mittaluokan esimerkkeihin. Valtioneuvoston kanslian julkaisemassa nettipalvelussa (sitoumus2050.fi) voi tehdä julkisen sitoumuksen vähentää omaa ympäristökuormitustaan. Suuri enemmistö ei kuitenkaan ole antanut sitoumuksia eikä sellaisen antaminen välttämättä ole yksittäisen ihmisen edun mukaista. Kestävän ilmasto- ja ympäristöpolitiikan kannalta mahdollimman monen olisi kuitenkin sitouduttava pienentämään aiheuttamaansa ympäristökuormitusta.

Esimerkit eivät toki rajoitu ilmastonmuutokseen. Moni on huolissaan taloudellisesta eriarvoisuudesta, mutta äänestyskopin yksityisyydessä äänestääkin omalle viiteryhmälleen välittömiä etuja lupaavaa ehdokasta tai puoluetta. Monien julkisten palvelujen laadussa on korjattavaa, mutta riittävää poliittista painetta resurssien lisäämiseksi ei tunnu olevan. Hyväntekeväisyysjärjestötkään eivät säästy yhteistoiminnan logiikalta. Yksittäisen ihmisen kannalta edullisinta on odottaa muiden lahjoittavan niiden toimintaan.

Deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian kokeiluista, kuten kansalaisraadeista tai -kokouksista, on saatu lupaavia tuloksia kollektiivisen toiminnan ongelmien ylittämiseen. Deliberatiivisissa toimielimissä tavoitteena on luoda olosuhteet erilaisten väittämien pohdinnalle ja perusteelliselle arvioinnille. Kansalaisraatien tai -paneelien osallistujat harkitsevat keskustelun avulla asioita eri näkökulmista ja puntaroivat niiden ansioita. Osallistujat ovat yleensä olleet valmiita luopumaan omista ennakko-oletuksistaan. Deliberatiivisten menettelyjen tulokset ovat usein oikeutettuja ja perusteltuja niidenkin silmissä, jotka eivät ole itse menettelyyn osallistuneet.

Deliberaation edut ovat sinänsä melko kiistattomia. Olisiko niissä avain yksittäisen ihmisen edun ja yleisen edun välisen ristiriidan ylittämiseen? Deliberatiivisen demokratian tutkimuksessa vallan käsitettä on käytetty melko vähän, vaikka deliberaation tulosten toimeenpano mitä luultavimmin vaatii vallan käyttämistä. Politiikkauudistukset tapaavat nimittäin harvoin tapahtua vastustuksetta.

Tällä hetkellä avoin kysymys on se, miten deliberatiiviset menettelyt voitaisiin istuttaa saumattomasti osaksi muuta poliittista järjestelmää. Miten varmistetaan, etteivät deliberaation tulokset katoa järjestelmän syövereihin? Miten keskustelevia kansalaisosallistumisen muotoja voidaan tukea perinteisten poliittisten toimijoiden rinnalla ja niiden mahdollisesta vastustuksesta huolimatta? Mikä on kansalaisyhteiskunnan rooli päätöksenteossa ottaen huomioon sen monenlaiset toimijat työmarkkinakeskusjärjestöistä spontaanien mielenilmaisujen osallistujiin?  Aihepiiri tarjoaa runsaasti tutkimusmahdollisuuksia ja lähtökohdat ovat lupaavat.

 

 

Erkki Mäntymaa | Voiko ympäristöä hoitaa vapaaehtoisilla keinoilla?

ERKKI MÄNTYMAA | 16. MARRASKUUTA 2018

Matkailuympäristön hoito voi onnistua vapaaehtoisilla sopimuksilla kävijöiltä perittävillä maksuilla. Asiaa on tutkittu Ruka-Kuusamossa, jossa valtaosa metsistä on yksityisessä omistuksessa ja kaupallisen metsätalouden piirissä. Tutkimuksissa on osoitettu vapaaehtoisten keinojen potentiaali luontomatkailualueilla, mutta tulosten soveltaminen tuulivoiman haittojen ehkäisyyn ei ole aivan suoraviivaista.

Tuulivoima nähdään kestävänä tapana tuottaa sähköenergiaa sekä vähentää hiilidioksidin pääsyä ilmakehään ja ehkäistä ilmastonmuutosta, mutta tuulivoimalat voivat aiheuttaa myös paikallista haittaa. Ihmisiä voi häiritä korkeiden myllyjen näkyminen kodin, ulkoilualueen tai loma-asunnon maisemassa, niiden aiheuttamat varjot tai siipien välke saattavat haitata tai roottorien synnyttämä matalataajuinen melu voi aiheuttaa stressiä.

Yksi ratkaisuvaihtoehto tuulivoimaloiden häiritsevien vaikutusten vähentämiseen on tietynlainen metsänkäsittely. Maanomistajat voivat välttää metsänhakkuita tai harjoittaa asuinalueiden ja tuulivoimaloiden välimaastossa kevyempää metsienkäsittelyä. Jos metsänomistajat jättävät hakkaamatta varttuneita metsiä myllyjen suuntaan, koetut haitat ehkä lieventyvät tai poistuvat kokonaan. Tähän voidaan käyttää taloudellisia ohjauskeinoja, kuten ekosysteemipalvelumaksuja. Niissä maanomistajat solmivat sopimuksia julkisen vallan tai jonkin muun organisaation kanssa ja saavat korvauksia ympäristöhyötyjen tuottamisesta. Tavallisesti rahoitus korvauksiin tulee valtiolta, kuten Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden suojeluohjelmassa eli METSOssa.


Ruka-Kuusamon kokemukset maisema- ja virkistysarvokaupasta

Ruka-Kuusamon luentomatkailualueella on tutkittu niin kutsuttua maisema- ja virkistysarvokauppaa, jossa yksityisiä varoja käytetään maiseman vaalimiseen. Tutkimusten perusteella alueelle on suositeltu matkailijoiden maisemanhoitomaksua, esimerkiksi yhtä euroa yöpymisvuorokaudelta. Maksu muistuttaisi kaupunki- tai ympäristöveroa, jota kerätään matkailijoilta monissa Etelä-Euroopan lomakohteessa. Järjestelmää hallinnoimaan perustettaisiin erityinen elin, joka solmisi sopimuksia metsänomistajien kanssa maisema-arvojen hoidosta ja maksaisi heillä siitä korvauksia.

Metsäntutkimuslaitoksen tutkimus osoitti, että matkailijat ovat valmiita maksamaan noin 10 euroa alueella vietettyä viikkoa kohden siitä, että voimakkaiden metsänkäsittelyiden jälkiä näkyy luonnossa nykyistä vähemmän. Näitä jälkiä jättävät esimerkiksi avohakkuut ja metsän uudistamiseen liittyvä maanmuokkaus.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimuksessa selvitettiin metsänomistajien kiinnostusta sopimuksiin. Halukkuus osallistua lisääntyy, jos samalla luonnon monimuotoisuus lisääntyy. Sen sijaan halukkuus osallistua vähenee, jos kaikki hakkuut kielletään sopimusalueilla pelkkien avohakkuiden sijaan. Toisaalta suojeluun liittyvä korvausvaatimus kasvaa, jos kaikki hakkuut kielletään avohakkuiden asemesta. Vaatimus taas pienenee, jos sopimus solmitaan henkilökohtaisella neuvottelulla tarjouskilpailun sijasta.

Tärkeä kysymys järjestelmän rahoituksen kannalta on, ovatko yritykset halukkaita keräämään maksuja matkailijoilta. Luken tutkimushankkeen mukaan vajaa puolet yrityksistä oli siitä ainakin jonkin verran kiinnostuneita. On selvää, että järjestelystä koituu yrityksille lisätyötä ja byrokratiaa. Samalla maksut nostavat hiukan palveluiden hintoja. Toisaalta juuri yritykset ovat ensisijaisia hyötyjiä, koska miellyttävänä säilyvät maisemat takaisivat liiketoiminnan jatkuvuuden pitkällä tähtäimellä. Myöskään järjestelmän tuomia imagohyötyjä alueen markkinoinnille tai järjestelmän yleistä hyväksyttävyyttä ei kannata vähätellä.


Voiko tuulivoiman haittoja ehkäistä samanlaisilla keinoilla?

PALO-hankkeessa tutkitaan Ruka-Kuusamon tulosten soveltamista tuulivoiman haittoihin ja metsänkäsittelyyn Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa. Siirrettävyys ei kuitenkaan ole suoraviivaista erityisesti, kun puhutaan omistajuudesta ja korvauksien maksajista.

Luontomatkailualueilla kävijät ”kuluttavat” paikallista luontoa, jonka hyvä laatu tuottaa matkailijoille hyvinvointia. Matkailijat eivät siis ”omista” maisemaa, joten heistä tuntuu luontevalta maksaa sen laadusta. Tuulivoima-alueilla taas asukkaat voivat olla joissain tapauksissa valmiita maksamaan metsien maisemahyödystä. Toisaalta jos asukkaat kokevat olevansa maiseman omistajia, heille pitäisi maksaa korvausta siinä tapauksessa, että maisema pilaantuu tuulivoimaloiden rakentamisen takia. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla useamman osapuolen tulo mukaan, jolloin varojen keräämiseen voisivat osallistua myös voimalahankkeista hyötyvät energiayhtiöt sekä alueiden kunnat.

On todennäköistä, että tuulivoiman haittoja voidaan ehkäistä vapaaehtoisilla metsänhoitoa ohjaavilla keinoilla. Siihen, miten näitä keinoja sovelletaan, tarvitaan tutkimusta. Tätä työtä tehdään nyt PALOssa.

 

Eerik Lagerspetz | Mikä on vaikutusperiaate ja miten sitä sovelletaan tuleviin sukupolviin?

EERIK LAGERSPETZ  | 14. MARRASKUUTA 2018

Vaikutusperiaate on yleinen filosofinen periaate, joka koskee sitä, keillä tulisi olla oikeus osallistua päätöksentekoon. Sen mukaan osallistumisoikeus tulisi olla niillä, joihin päätökset vaikuttavat. Näin määriteltynä se ei ole sellaisenaan sovellettavissa tuleviin sukupolviin.

Vaikutusperiaate, tai vaikutuksen kohteiden osallistumisperiaate, on tärkeässä asemassa nykyisissä demokratiaa koskevissa keskusteluissa. (Englanninkieliselle termille all-affected principle ei ole vakiintunutta suomenkielistä käännöstä, mutta ”vaikutusperiaate” on luontevampi kuin suoremmat käännösyritykset.) Periaatteen mukaan kaikilla niillä, joiden intresseihin jollakin päätöksellä on merkittäviä vaikutuksia, tulisi olla oikeus osallistua – suoraan tai edustajia valitsemalla – päätöksen tekemiseen. Perinteinen esimerkki vaikutusperiaatteen sovellutuksesta on seuraava: oletetaan että jossakin valtiossa päätetään rakentaa saastuttava teollisuuslaitos aivan rajan tuntumaan. Saasteet tulisivat kulkeutumaan myös naapurivaltion puolelle. Tuntuu luontevalta, että naapurivaltion asukkailla tulisi olla sananvaltaa tehtaan rakentamispäätöstä tehtäessä.

Usein on esitetty, että vaikutusperiaate tarjoaisi ratkaisun demokratian keskeiseen ongelmaan. Jos demokratia on kaikkien johonkin ryhmään kuuluvien tasa-arvoista osallistumista, miten päätetään, ketkä kuuluvat tähän ryhmään? Miten rajat vedetään ja kenelle taataan äänioikeus? Tätä päätöstä ei voi tehdä demokraattisesti, esimerkiksi äänestämällä, koska tällöin olisi ensin ratkaistava, keillä olisi oikeus osallistua tämän päätöksen tekemiseen.

Vaikutusperiaate näyttäisi antavan kriteerin sille, miten päätöksentekoyksikköjen rajat tulisi vetää ja osallistumisoikeudet jakaa. Tällöin se tarjoaisi perustan olemassa olevien instituutioiden kriittiselle arvioinnille. Sen oletetaan usein kyseenalaistavan nykyisten valtioiden ja muiden päätöksentekoyksikköjen väliset rajat. Seuraukset voisivat olla varsin utopistisia. Vaikutusperiaate näyttää kuitenkin olevan myös monien päivittäisten poliittisten kiistojen taustalla. Esimerkiksi yksi sote-uudistusta jarruttanut tekijä perustuslakivaliokunnassa liittyi huoleen kuntalaisten riittävien vaikutusmahdollisuuksien takaamisesta.

Vaikutusperiaate sanoo, että kaikkien, joihin päätös vaikuttaa, tulisi voida osallistua. Sen kääntöpuoli kuitenkin on, että niiden, joiden intresseihin päätös ei vaikuta, ei tulisi saada osallistua. Itsehallintovaatimuksiin usein liittyy ajatus siitä, että ”muilla” ei saisi olla sananvaltaa ”meidän asioissamme”. Periaatteella voi siis olla myös poissulkeva rooli.

Keskeinen vaikutusperiaatteeseen liittyvä ongelma on, että poliittiset instituutiot, myös valtiot rajoineen, itse muokkaavat ihmisten intressejä suoraan tai epäsuorasti. Voidaan esimerkiksi sanoa, että Suomen eduskunnan päätökset vaikuttavat erityisellä tavalla kaikkien Suomen kansalaisten elämään, koska ne tehdään heidän nimissään. Ei ole aina mielekästä kysyä, mitä intressejä ihmisillä saattaisi olla riippumatta kaikista institutionaalisista järjestelyistä. Alussa mainittu ”demokraattinen kehäpäätelmä” näyttäisikin palaavan keskusteluun toista kautta.  Silti vaikutusperiaatetta – tai jotakin sitä läheisesti muistuttava periaatetta – epäilemättä tarvitaan silloin kun pohditaan, kenellä tulisi oikeus osallistua päätöksentekoon. Se voi kuitenkin olla vain yksi mahdollinen peruste useampien periaatteiden joukossa.

Tulevat sukupolvet muodostavat vaikutusperiaatteen soveltamiselle erityisen haasteen. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen vaikuttavien päätösten seuraukset heijastuvat kauas tulevaisuuteen. Tuleviin sukupolviin kuuluvilla ei ole mitään tapaa osallistua niihin tällä hetkellä päätöksiin jotka kuitenkin vaikuttavat heidän elämäänsä olennaisella tavalla. Tällaisissa tilanteissa vaikutusperiaate ei sellaisenaan ole sovellettavissa. Periaatetta on luontevaa täydentää seuraavasti: jos ne, joiden intresseihin tehdyillä päätöksillä on merkittäviä vaikutuksia, eivät itse voi osallistua päätöksentekoon, heidän intressinsä on kuitenkin otettava huomioon päätöksenteossa ikään kuin he olisivat edustettuina.

Erilaiset institutionaaliset järjestelyt ovat mahdollisia. Tulevien sukupolvien huomioon ottamisen vaatimus voitaisiin esimerkiksi kirjoittaa perustuslakiin, ja sen noudattamista valvomaan voitaisiin perustaa erillinen valiokunta, joka toimisi tulevien sukupolvien ”edustajana” päätöksenteossa. Tulevien sukupolvien kannalta ratkaisevinta kuitenkin on, että tämän hetken päätöksentekijät, tavalliset äänestäjät ja kuluttajat mukaan lukien, ovat päätöksiä tehdessään valmiit tarkastelemaan valintojaan myös tulevaisuuden näkökulmasta.