Arkistot: Blogs

Kaisa Herne kirjoittaa Sitran Tieto päätöksenteossa -blogissa siitä, miten puntaroivat kansalaisfoorumit ovat keino aktivoida kansalaisia suoraan osallistumiseen ja lisätä ihmisten kiinnittymistä poliittiseen järjestelmään.

Lue kirjoitus täällä.

 

 

Matti Salo kirjoittaa Varsinais-Suomen liiton blogissa vuorovaikutteisesta maankäytön suunnittelusta ja sitä varten kehitetystä Kaavapuntari-alustasta.

Lue kirjoitus täällä.

 

Kaisa Herne kirjoittaa Tampereen yliopiston Vaikuttaja-blogissa siitä, miten tulevien sukupolvien asemaaa voitaisiin parantaa päätöksenteossa.

Lue kirjoitus

 

 

 

Maija Jäske kirjoittaa Turun yliopiston blogissa demokratiakokeiluista osallistamisen ja pitkäjänteisemmän päätöksenteon tukena.

Lue kirjoitus täällä.

 

 

VESA KOSKIMAA | 30. ELOKUUTA 2018

Demokratian korjaamishankkeissa ratkaisua etsitään usein täysin uudenlaisista toimintatavoista, vaikka vanhojakin instituutioita, kuten puoluelaitosta, voitaisiin kehittää. Jäsenäänestykset sekä deliberaation periaatteiden soveltaminen puolue-elinten toiminnassa ovat esimerkkejä puoluedemokratian kehittämismahdollisuuksista.

Julkisessa keskustelussa kansalaisten ja eliitin etääntymistä ja muita nykydemokratian ongelmia pyritään monesti ratkomaan kokonaan uudenlaisilla kansalaisosallistumisen muodoilla. Alustademokratia, kansalaisaloitteet ja adressit mielletään helposti perinteisten edustuskanavien korvaajiksi ainakin politiikan syötepuolella.

Vaatimus on sinänsä luonnollinen ja oikeutettu, koska perinteiset agendanmuodostajat, poliittiset puolueet, ovat viime vuosikymmeninä johtajavaltaistuneet ja ajautuneet erilaisten ulkoisten ärsykkeiden kuten ”markkinoiden”, median ja EU:n vietäviksi.

Yksinomaan uusiin osallistumismenetelmiin nojaavassa korjaushankkeessa on kuitenkin ainakin kaksi haastetta. Innovaatioiden juurruttaminen on hankalaa, koska ne pyrkivät valtaamaan alaa vankasti vakiintuneilta, yli vuosisadan hallinneilta instituutioilta. Uusiin avauksiin keskittyminen saattaa aiheuttaa myös sen, että vanhat instituutiot, jotka kuitenkin edelleen pitkälti vastaavat länsidemokratioiden hallinnasta, pääsevät rapistumaan kaikessa hiljaisuudessa. Välitila, missä vanhoihin toimijoihin ei enää luoteta mutta uusiinkaan ei oikein vielä uskota, synnyttää potentiaalisesti vaarallisen edustamistyhjiön.

Uusien osallistamiskeinojen lisäksi voitaisiin pohtia myös sitä, miten demokraattisia innovaatioita voidaan hyödyntää puolueisiin kohdistuvan luottamuksen palauttamiseksi. Puolueiden johtajavalintojen alistaminen suoriin jäsenäänestyksiin, jota on Euroopassa koitettu jo varsin laajalti, muistuttaa periaatteeltaan äänioikeuden laajentamista ja on siksi toki enemmänkin vanhasta kuin uudesta maailmasta, mutta se on silti askel oikeaan suuntaan.

Yksittäisten tärkeiden asiakysymysten alistaminen jäsenäänestykseen, mistä esimerkkinä käy Saksan sosiaalidemokraattisessa puolueessa 2000-luvulla vakiintunut tapa kysyä hallitukseen osallistumista koko jäsenistöltä, muistuttaa jo nykyaikaisempaa edustuksellisen demokratian laajennusta, kansanäänestystä.

Vieläkin uudempi ja selvästi nykymaailmaan sijoittuva innovaatio on demokraattinen deliberaatio, jonka yhdistäminen puoluetoimintaan on vasta viime aikoina herättänyt kiinnostusta tutkijapiireissä. Laajasti osallistavan, perinpohjaista puntarointia tavoittelevan ajatustenvaihdon on katsottu voivan elähdyttää kansalaisista vieraantuneiden ja valtaansa puolueissa menettäneiden edustuselinten toimintaa.

Deliberaation voi katsoa tuottavan ainakin kahdenlaisia etuja. Nykyisten ja uusien puoluejäsenten tiiviimpi osallistaminen ja sitouttaminen ensinnäkin vankentanee puolueiden juuria kansalaisyhteiskunnassa ja parantanee puolueperustaisen hallinnan yleistä legitimiteettiä. Lisäksi voidaan ajatella, että puolueiden agendanmäärittelyn avaaminen laajemmalle osallistujajoukolle kykenee nostamaan esiin sellaisia teemoja ja tulkintoja, jotka jäisivät paitsioon ammattimaisessa ja kompleksisessa nykypolitiikassa. Kumpikin etu kaventaa edustamistyhjiötä.

 

Kuva: Hanne Salonen/Eduskunta

 

MATTI SALO | 3. HEINÄKUUTA 2018

Kaavoitus on läsnä kaikkialla ympärillämme. Emme useinkaan kiinnitä siihen huomiota, ennen kuin yksilön tai yhteisön etu törmää kaavamerkintään. Ristiriita paljastuu – ja kaava herää eloon.

Siinä missä yksilöt, yritykset ja jopa luottamushenkilöt tekevät usein päätöksiä tässä ja nyt, kaavoitus tähtää pitkälle tulevaisuuteen. Kaavan tehtävä on poistaa päätösten likinäköisyyttä ja siten varmistaa päätösten kestävyys yli ajan.

Maakuntakaava on kolmiportaisen kaavahierarkian ylin taso, joka vie käytäntöön valtakunnallisia alueidenkäyttötavoitteita ja ohjaa maankäytön suunnittelua yli kuntarajojen pitkällä, jopa vuosikymmenten mittaisella aikavälillä. Yksityiskohtaisemmat yleis- ja asemakaavat pyritään kunnissa sovittamaan yhteen maakuntakaavan kanssa.

Kun maakuntakaavaa tehdään jonkin erityisen aiheen näkökulmasta, puhutaan vaihemaakuntakaavasta. Tällainen kaavan (v)aihe voi olla suuri yksittäinen infrastruktuurihanke kuten moottoritielinjaus tai jokin maantieteellisesti laajempi asiakokonaisuus kuten vaikkapa tuulivoimapuistojen sijoittelu.

Varsinais-Suomessa on parhaillaan meneillään kaksi vaihemaakuntakaavaprosessia, joista toinen käsittelee taajamien maankäyttöä, palveluita ja liikennettä, kun taas toisessa keskitytään maakunnan luonnonarvoihin ja -varoihin.

Kaavatyö on kaukana kaavamaisesta

Luonnonarvojen ja -varojen vaihemaakuntakaavan tarkoituksena on sovittaa yhteen kierto- ja biotalouden tarpeet sekä maakunnallisesti arvokkaiden luontoalueiden ja virkistysmahdollisuuksien säilyminen. Valmistuessaan kaavan tehtävänä on siis paitsi säilyttää olemassa olevaa myös osoittaa maakunnalle keskeisiä luonnonarvojen ja -varojen hyödyntämisen mahdollisuuksia.

Sanana kaava yhdistyy helposti kaavamaisuuteen: aluesuunnittelu tehdään olemassa olevia sääntöjä seuraten, ja lopputulos on näin jo ennalta selvä. Monen mielestä kaava taitaa olla parhaimmillaan silloin, kun sen ohjausvaikutus on loogisuudessaan lähes huomaamatonta: maankäyttöpäätökset ja tarkempi kaavoitus vain solahtavat kohdalleen. Mutta mihin tällaista kaavaa tarvittaisiin?

Kaavoitus on tulevaisuuden tarpeiden ennakointia ja mahdollisuuksien varaamista myös tuleville sukupolville. Kyse on lopulta aina erilaisten tarpeiden yhteensovittamisesta, joten kaava ei voi aina miellyttää jokaista. Kaavaprosesseissa panostetaan kuitenkin vuorovaikutukseen kansalaisten ja sidosryhmien kanssa.

Kaavapuntari: intressit näkyviin!

PALO-hanke toteutti loppukevään ja alkukesän aikana yhdessä Varsinais-Suomen liiton kanssa sarjan Luonnonvarafoorumeita, joissa vaihemaakuntakaavaa työstettiin laajan osallistujajoukon kanssa sovittaen yhteen ajatuksia Varsinais-Suomen luonnonarvojen vaalimisesta, luonnonvarojen kestävästä käytöstä ja virkistysmahdollisuuksien varmistamisesta.

Kaavan valmistelu jatkuu pian myös verkossa. Elokuussa avattavassa Kaavapuntarissa on tarkoitus tunnistaa paitsi mahdolliset maakuntakaavan ristiriitakohteet myös etsiä synergioita erilaisten intressien välillä. Näin parhaita mahdollisia kaavaratkaisuja haetaan yhdessä keskustellen ja perustellen.

Kaavapuntarin avulla verkkovaikuttamiseen voivat osallistua kansalaiset ja erilaiset sidosryhmät yhdessä kaavoittajien ja tutkijoiden kanssa. Verkkopuntaroinnissa intressit ja niiden yhteensovittamistarpeet saatetaan näkyviksi, valmistelutyö elää, ja itse kaava saa arvokkaita rakennusaineita.

Kaavapuntarin löydät täältä. Lue lisää kaavapuntarista Luken sivulta ja osallistu myös keskusteluun sosiaalisessa mediassa tunnisteella #kaavapuntari!

Juha Hiedanpää pohtii Luonnonvarakeskuksen blogiartikkelissa konfliktien lähtökohtia, koettua oikeudenmukaisuutta ja vääryyskokemusten ehkäisemistä.

Lue kirjoitus täällä.

Maija Jäske kirjoitaa yhdessä Julia Jousilahden (Demos Helsinki) ja Maija Faehnle (Suomen ympäristökeskus) kanssa Kokeileva Suomi -blogissa demokratiakokeiluista ja niiden arvioinnista.

Lue kirjoitus täällä.

 

 

HENRI VOGT  | 31. TOUKOKUUTA 2018

Lukuvinkki: Baiocchi, Gianpaolo & Ernesto Ganuza: Popular Democracy. The Paradox of Participation. Stanford: Stanford University Press, 2017

Baiocchin ja Ganuzan uusi teos on erinomainen johdatus uusien kansalaisosallistumisen muotojen analyysiin, kansainvälisesti vertailevasti. Kirja keskittyy erityisesti osallistuvaan budjetointiin, kenties pisimmälle vietyyn, laajimmalle vaeltaneeseen ja menestyksekkäimpään uuteen lähidemokratiakäytäntöön: tavalliset kansalaiset, usein kaupunginosakohtaisesti, tuodaan yhteiskeskusteluun tekemään ehdotuksia kaupungin varojen osittaisesta kohdentamisesta. Empiirisenä pohjana toimivat syvälliset tapaustutkimukset Porto Alegressa, Córdobassa ja Chicagossa sekä näiden tapausten vaikutukset, mutta yrityksenä on nimenomaan maailmanlaajuisen ilmiön ymmärtäminen – ilmiön nimeltä Participation Age, osallistumisen aikakausi. Tekijöiden proosa juoksee jouhevasti ja tarkasti, ei tarvitse olla ammattipolitiikantutkija pysyäkseen kärryillä.

Porto Alegressa aloitettiin ensimmäisenä osallistuvan budjetoinnin harjoittelu 1990-luvun vaihteessa, osin liittyen myös Maailman sosiaalifoorumin perinteeseen; käytäntö levisi ensin muualle Brasiliaan vähitellen myös muihin maanosiin. Ehkäpä kiinnostavin tapauksista on kuitenkin Córdoba, joka aloitti jonkinmoisen demokraattisen osallistumisen aallon Espanjassa vuosituhannen alussa. Osallistuva budjetointi kaupungista kuitenkin vähitellen kuihtui pois kymmenkunta vuotta sitten, sillä ristiriidat eri kansalaisryhmien välillä ja hallinnon/eliitin ja kansalaisten välillä osoittautuivat liian syviksi. Jo perusnäkemyksissä oli eroja: joidenkin mielestä prosessi oli pois-politisoiva (de-politisation) eli ulkopuoliset asiantuntijat vaikuttivat prosesseihin kohtuuttomasti ja konflikteja pyrittiin liikaa välttämään. Toiset taas ajattelivat, että käytäntö positiivisesti uudelleen-politisoi (re-politisation) kansalaisia, sai heitä aidosti keskustelemaan, arvioimaan sitä, minkä tyyppisiin kohteisiin alueellista budjettia tuli kohdistaa.

Johtopäätösluvussa tekijät esittelevät kaksi analyyttista ulottuvuutta, jotka epäilemättä soveltuvat minkä tahansa kansalaisten osallistumisen muodon arviointiin. He kutsuvat näitä kommunikatiiviseksi ja suvereenisuus-ulottuvuudeksi. Edellinen viittaa siihen, kuinka hyvin jossain osallistumisinnovaatiossa pystytään kommunikoimaan, tuomaan oleelliset argumentit esiin, löytämään kompromisseja eri näkemysten välille, puntaroimaan. Jälkimmäinen puolestaan kiinnittää huomion siihen, kuinka itsenäistä osallistuminen on suhteessa edustuksellisiin mekanismeihin ja hallinnon koneistoihin; kuinka suuri osa esimerkiksi kunnallisesta talousarviosta katetaan osallistuvalla budjetoinnilla.

Paljastuu lopullisesti myös, miksi jo kirjan nimessä mainitaan osallistumisen paradoksi: uusissa demokratiainnovaatioissa osallistuminen tuppaa olemaan ylhäältä päin poliittis-hallinnollisesti käynnistettyä ja ohjattua. Tästä on puolestaan johdettavissa kova vaatimus nykydemokratian parantamiseksi: uusien osallistumisen muotojen, instituutioiden, tulisi ylittää mainittu paradoksi ja syvällisesti juurtua nimenomaan demokseen, demokratian yhteisöön, sen sijaan että pääpiirteissään luotetaan ammattilaisten ja eksperttien sanaan.

 

KAISA HERNE  | 31. TOUKOKUUTA 2018

Deliberatiivinen eli puntaroiva demokratia on normatiivinen käsite, jolle ei ole kaikkien hyväksymää määritelmää.  Se kuvaa sitä, millaista ihanteellinen demokraattinen päätöksenteko voisi olla. Käsitteen keskeisenä ajatuksena on, että demokraattisesti oikeutettu päätöksenteko edellyttää keskenään tasa-arvoisten ihmisten käymää keskustelua.

Tieteellisessä kielessä käytetään usein englannista lainattuja käsitteitä. Toisinaan käsitteitä ei syystä tai toisesta suomenneta, vaan englanninkielisestä termistä käytetään suomalaista versiota, esimerkiksi ”deliberaatio” (deliberation) ja ”deliberatiivinen demokratia” (deliberative democracy). Käsitteiden suomentaminen, kielenhuollon ohella, tavallisesti myös täsmentää käsitteen merkitystä. Saavuttaakseen tämän päämäärän suomennoksen on perustuttava termin merkityksen tarkkaan harkintaan.

Suomessa toimiva deliberatiivisen demokratian instituutti järjesti muutama vuosi sitten kyselyn siitä, miten termit ”deliberaatio” ja ”deliberatiivinen demokratia” pitäisi suomentaa. Ehdotusten joukossa oli mm. julkinen harkinta ja julkisen harkinnan demokratia, keskustelukansanvalta, dialogikansanvalta ja keskusteleva demokratia. Pertti Ahonen ehdotti puntarointia ja puntaroivaa demokratiaa tai kansanvaltaa.

Ahosen ehdotusta noudattaen PALO-tutkimushankkeessa termi deliberaatio on suomennettu puntaroinniksi ja deliberatiivinen demokratia puntaroivaksi demokratiaksi. Miksi sitten puntarointi mielestämme on osuvin käännös deliberaatiolle? Latinan ”deliberare” voidaan suomentaa punninnaksi, harkinnaksi tai pohtimiseksi, mitä voidaan pitää yhtenä perusteluna puntarointi-suomennokselle. Tärkeämpää on kuitenkin se, miten suomennos kuvaa termin demokratiateoriaan perustuvaa merkitystä.

Aluksi on todettava, että puntarointi ja puntaroiva demokratia on demokratiateoriassa ymmärretty useammalla eri tavalla, eikä kaikkien hyväksymää määritelmää termistä ole olemassa. Yksi määritelmä on seuraava: Puntaroivalla demokratialla tarkoitetaan demokraattista päätöksentekoa, jota edeltää määrätyt kriteerit täyttävä keskustelu. Oleellista on siis se, että demokraattinen päätöksenteko ei ole pelkkää äänestämistä, vaaleissa tai eduskunnassa, vaan että päätöksenteko perustuu keskusteluun.

Mikä tahansa keskustelu ei kuitenkaan ole puntaroivaa. Keskustelun on oltava tasa-arvoista, keskustelijoiden on kuunneltava ja kunnioitettava toisia keskustelijoita, omat näkemykset on perusteltava ja omia mielipiteitä on oltava valmis muuttamaan, jos toisten esittämät perustelut vakuuttavat siihen. Puntaroivaan demokratiaan liittyy siten ajatus siitä, että päätöstä pohditaan, eli puntaroidaan, kaikista mahdollisista näkökulmista. Puntaroivassa demokratiassa tehty päätös perustuu parhaisiin mahdollisiin argumentteihin, jotka selviävät, tai jotka muodostetaan, puntaroivassa keskustelussa. Puntaroiva demokratia korostaa perustelujen sisällöllistä pätevyyttä, muulla ei pitäisi olla merkitystä, esimerkiksi sillä, kuka perustelun esittää.

Puntaroiva demokratia on normatiivinen käsite. Se kuvaa sitä, millaista ihanteellinen demokraattinen päätöksenteko voisi olla, ei sitä, millaista todellinen demokraattinen päätöksenteko tällä hetkellä on. Puntaroivan demokratian keskeinen ajatus on, että ollakseen legitiimiä, eli oikeutettua, demokraattinen päätöksenteko edellyttää edellä kuvatun kaltaista keskenään tasa-arvoisten ihmisten käymää keskustelua.

Katso myös Kaisa Herneen videohaastattelu ”Mitä on deliberatiivinen demokratia?”.