HENRI VOGT | 31. TOUKOKUUTA 2018
Lukuvinkki: Baiocchi, Gianpaolo & Ernesto Ganuza: Popular Democracy. The Paradox of Participation. Stanford: Stanford University Press, 2017
Baiocchin ja Ganuzan uusi teos on erinomainen johdatus uusien kansalaisosallistumisen muotojen analyysiin, kansainvälisesti vertailevasti. Kirja keskittyy erityisesti osallistuvaan budjetointiin, kenties pisimmälle vietyyn, laajimmalle vaeltaneeseen ja menestyksekkäimpään uuteen lähidemokratiakäytäntöön: tavalliset kansalaiset, usein kaupunginosakohtaisesti, tuodaan yhteiskeskusteluun tekemään ehdotuksia kaupungin varojen osittaisesta kohdentamisesta. Empiirisenä pohjana toimivat syvälliset tapaustutkimukset Porto Alegressa, Córdobassa ja Chicagossa sekä näiden tapausten vaikutukset, mutta yrityksenä on nimenomaan maailmanlaajuisen ilmiön ymmärtäminen – ilmiön nimeltä Participation Age, osallistumisen aikakausi. Tekijöiden proosa juoksee jouhevasti ja tarkasti, ei tarvitse olla ammattipolitiikantutkija pysyäkseen kärryillä.
Porto Alegressa aloitettiin ensimmäisenä osallistuvan budjetoinnin harjoittelu 1990-luvun vaihteessa, osin liittyen myös Maailman sosiaalifoorumin perinteeseen; käytäntö levisi ensin muualle Brasiliaan vähitellen myös muihin maanosiin. Ehkäpä kiinnostavin tapauksista on kuitenkin Córdoba, joka aloitti jonkinmoisen demokraattisen osallistumisen aallon Espanjassa vuosituhannen alussa. Osallistuva budjetointi kaupungista kuitenkin vähitellen kuihtui pois kymmenkunta vuotta sitten, sillä ristiriidat eri kansalaisryhmien välillä ja hallinnon/eliitin ja kansalaisten välillä osoittautuivat liian syviksi. Jo perusnäkemyksissä oli eroja: joidenkin mielestä prosessi oli pois-politisoiva (de-politisation) eli ulkopuoliset asiantuntijat vaikuttivat prosesseihin kohtuuttomasti ja konflikteja pyrittiin liikaa välttämään. Toiset taas ajattelivat, että käytäntö positiivisesti uudelleen-politisoi (re-politisation) kansalaisia, sai heitä aidosti keskustelemaan, arvioimaan sitä, minkä tyyppisiin kohteisiin alueellista budjettia tuli kohdistaa.
Johtopäätösluvussa tekijät esittelevät kaksi analyyttista ulottuvuutta, jotka epäilemättä soveltuvat minkä tahansa kansalaisten osallistumisen muodon arviointiin. He kutsuvat näitä kommunikatiiviseksi ja suvereenisuus-ulottuvuudeksi. Edellinen viittaa siihen, kuinka hyvin jossain osallistumisinnovaatiossa pystytään kommunikoimaan, tuomaan oleelliset argumentit esiin, löytämään kompromisseja eri näkemysten välille, puntaroimaan. Jälkimmäinen puolestaan kiinnittää huomion siihen, kuinka itsenäistä osallistuminen on suhteessa edustuksellisiin mekanismeihin ja hallinnon koneistoihin; kuinka suuri osa esimerkiksi kunnallisesta talousarviosta katetaan osallistuvalla budjetoinnilla.
Paljastuu lopullisesti myös, miksi jo kirjan nimessä mainitaan osallistumisen paradoksi: uusissa demokratiainnovaatioissa osallistuminen tuppaa olemaan ylhäältä päin poliittis-hallinnollisesti käynnistettyä ja ohjattua. Tästä on puolestaan johdettavissa kova vaatimus nykydemokratian parantamiseksi: uusien osallistumisen muotojen, instituutioiden, tulisi ylittää mainittu paradoksi ja syvällisesti juurtua nimenomaan demokseen, demokratian yhteisöön, sen sijaan että pääpiirteissään luotetaan ammattilaisten ja eksperttien sanaan.