JUHA YLISALO | 8. MAALISKUUTA 2019
Monissa tilanteissa yhteistoiminnan hedelmistä voi nauttia jokainen omasta osallistumisestaan riippumatta. Monia uhkaavia ongelmia ratkotaan usein liian ponnettomasti. Ratkaisu yhteistoiminnan haasteisiin voi löytyä keskustelevista kansalaisosallistumisen muodoista.
Suuri osa suomalaisista asuu taloyhtiöissä ja pitää hyvin hoidettua yhtiötä tavoittelemisen arvoisena asiana. Moni asukkaista on varmasti huomannut, että korkeintaan pieni taloyhtiön ydinporukka osallistuu haravointitalkoiden kaltaisiin taloyhtiön tempauksiin. Haravointitalkoot ovat arkielämän esimerkki yhteistoiminnan haasteista.
Ilmiö tunnetaan kollektiivisen toiminnan logiikkana taloustieteilijä Mancur Olsonin klassikkoteoksen The Logic of Collective Action (1971) mukaan. Yhteistoiminnan logiikan mukaan kaikkien arvostamia mutta yhteistoiminnasta riippuvia asioita tuotetaan liian vähän. Monissa tilanteissa yhteistoiminnan hedelmistä voi nauttia jokainen omasta osallistumisestaan riippumatta. Samasta syystä monia uhkaavia ongelmia ratkotaan usein liian ponnettomasti.
Ilmastonmuutos lukeutuu suurimman mittaluokan esimerkkeihin. Valtioneuvoston kanslian julkaisemassa nettipalvelussa (sitoumus2050.fi) voi tehdä julkisen sitoumuksen vähentää omaa ympäristökuormitustaan. Suuri enemmistö ei kuitenkaan ole antanut sitoumuksia eikä sellaisen antaminen välttämättä ole yksittäisen ihmisen edun mukaista. Kestävän ilmasto- ja ympäristöpolitiikan kannalta mahdollimman monen olisi kuitenkin sitouduttava pienentämään aiheuttamaansa ympäristökuormitusta.
Esimerkit eivät toki rajoitu ilmastonmuutokseen. Moni on huolissaan taloudellisesta eriarvoisuudesta, mutta äänestyskopin yksityisyydessä äänestääkin omalle viiteryhmälleen välittömiä etuja lupaavaa ehdokasta tai puoluetta. Monien julkisten palvelujen laadussa on korjattavaa, mutta riittävää poliittista painetta resurssien lisäämiseksi ei tunnu olevan. Hyväntekeväisyysjärjestötkään eivät säästy yhteistoiminnan logiikalta. Yksittäisen ihmisen kannalta edullisinta on odottaa muiden lahjoittavan niiden toimintaan.
Deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian kokeiluista, kuten kansalaisraadeista tai -kokouksista, on saatu lupaavia tuloksia kollektiivisen toiminnan ongelmien ylittämiseen. Deliberatiivisissa toimielimissä tavoitteena on luoda olosuhteet erilaisten väittämien pohdinnalle ja perusteelliselle arvioinnille. Kansalaisraatien tai -paneelien osallistujat harkitsevat keskustelun avulla asioita eri näkökulmista ja puntaroivat niiden ansioita. Osallistujat ovat yleensä olleet valmiita luopumaan omista ennakko-oletuksistaan. Deliberatiivisten menettelyjen tulokset ovat usein oikeutettuja ja perusteltuja niidenkin silmissä, jotka eivät ole itse menettelyyn osallistuneet.
Deliberaation edut ovat sinänsä melko kiistattomia. Olisiko niissä avain yksittäisen ihmisen edun ja yleisen edun välisen ristiriidan ylittämiseen? Deliberatiivisen demokratian tutkimuksessa vallan käsitettä on käytetty melko vähän, vaikka deliberaation tulosten toimeenpano mitä luultavimmin vaatii vallan käyttämistä. Politiikkauudistukset tapaavat nimittäin harvoin tapahtua vastustuksetta.
Tällä hetkellä avoin kysymys on se, miten deliberatiiviset menettelyt voitaisiin istuttaa saumattomasti osaksi muuta poliittista järjestelmää. Miten varmistetaan, etteivät deliberaation tulokset katoa järjestelmän syövereihin? Miten keskustelevia kansalaisosallistumisen muotoja voidaan tukea perinteisten poliittisten toimijoiden rinnalla ja niiden mahdollisesta vastustuksesta huolimatta? Mikä on kansalaisyhteiskunnan rooli päätöksenteossa ottaen huomioon sen monenlaiset toimijat työmarkkinakeskusjärjestöistä spontaanien mielenilmaisujen osallistujiin? Aihepiiri tarjoaa runsaasti tutkimusmahdollisuuksia ja lähtökohdat ovat lupaavat.