HENRI VOGT | 1. MAALISKUUTA 2018
Vahva yhteisöllisyys näyttää vahvistavan pitkäjänteisen päätöksenteon edellytyksiä. Tästä esimerkkinä toimii satavuotispäiväänsä juhlistava Viro.
Kirjoitan tätä itsenäisen Viron satavuotispäivänä, syvästi onnitellen, onnitellen myönteisestä kehityksestä. Maan tilannehan on muihin itäisen Euroopan entisiin kommunistivaltioihin verrattuna erinomaisen suotuisa, ja joillain mittareilla se on jo ohittanut Suomen – siitä huolimatta, että jakolinjat menestyjien ja häviäjien välillä ovat olleet syviä uudelleen itsenäistymisen jälkeen.
Pitkään Viro-tutkimusta tehneenä olen tavan takaa pohtinut, mikä on maan suhteellisen menestyksen taustalla. Ei ole helppoa löytää parempaa selitystä kuin vahva sitoutuminen kansalliseen yhteisöön, vahvempi, häpeilemättömämpi kuin se mihin Pohjoismaissa törmäämme, vielä enemmän syvä eksistentiaalinen kysymys monille. Ihmiset siis jollain kummallisella tavalla ovat taipuvaisia toimimaan paitsi itsensä myös oman kansansa puolesta; samalla tuo yhteisö antaa heille voimaa. Tämä kansallisen yhteisön vahvuus mielessä, ja koska virolaisten taloudellista toimeliaisuutta ei juuri ole suitsittu, olen käyttänyt termiä kansa-liberalismi (nation-liberalism) kuvatakseni sitä ideologista valtavirtaa, joka maata on hallinnut 1990-luvun alusta alkaen.
Yhteisöllisyys tähtää tulevaisuuteen
Yhteisöllisyys – olipa se kansalliseen identiteettiin tai melkein mihin tahansa muuhun perustuvaa – tähtää itse asiassa tulevaisuuteen. Yhteisö ei ole valmis tässä hetkessä vaan se on jatkuvasti kehittyvä, täydellistyvä, tähtäin on ylisukupolvinen. Yhteisössä yksilö tiedostaa rajallisuutensa.
1990-luvulla tein haastatteluja virolaisten nuorten älykköjen parissa. Kysyin muun muassa, miten he suhtautuivat siihen, että monilla ihmisillä meni tuolloin huonommin kuin neuvostojärjestelmän aikana. Perusvastaus oli, että sille ei valitettavasti mitään voinut syvällisen yhteiskunnallisen muutoksen pyörteessä. Yhden sukupolven oli tavallaan uhrauduttava, sen jonka opit oli hankittu Neuvosto-Virossa. Ajattelutapa, jollain lailla itse asiassa säälimätön, katsoi sukupolvien yli, pitkälle tulevaisuuteen, ja sinne kuviteltiin kukoistava, kehittynyt, mutta samalla itse asiassa perin tavallinen maa.
PALO-hanke tutkii ja kehittää menettelytapoja, joiden avulla poliittisessa päätöksenteossa voidaan ottaa nykyistä paremmin huomioon pitkän tähtäimen tavoitteet ja ennen kaikkea tulevat sukupolvet. Viron esimerkin mukaisesti tällaiset menettelytavat toiminevat paremmin, jos niiden taustalla vaikuttaa jaettu yhteisöllisyys, ihmisten selkeä identifioituminen tulevaisuuteen siinä poliittisessa yhteisössä, jossa he toimivat.
Kysymykseksi nouseekin, miten tukea sellaista yhteisöllisyyttä, joka aidosti palvelee pitkän tähtäimen poliittista päätöksentekoa – myös yhteiskunnissa, joissa ei voida (enää) puhua yhtenäiskulttuurista, joissa vahva nykyhetki-individualismi hallitsee, joissa poliittiset ongelmat tiedostetaan toivottoman mutkikkaiksi mutta samalla materiaalinen turvallisuus on kohtuullisen hyvällä tasolla. Tuon yhteisöllisyyden pitäisi lisäksi olla jollain lailla avointa, ei ulossulkevaa, toisin kuin kansallinen yhteisöllisyys usein on (Viro ei tässä tee poikkeusta; maan venäläisperäisellä väestöllä ei aina ole ollut helppoa). Vai voisiko jopa olla niin, että nuo menettelytavat, niiden instituutiot, itsessään loisivat yhteisöllisyyttä tai että yhteisö itse asiassa syntyisi vasta näiden instituutioiden myötä?
Me-henkeä deliberaatiosta?
Saksalaisten sitoutuminen perustuslakiinsa toisen maailmansodan jälkeen, samalla ikään kuin perinteistä ”saksalaisuutta” vastustaen, on tunnettu esimerkki instituutioiden myötä syntyneestä yhteisöllisyydestä. Aprikoin kuitenkin, kuinka mahdollista tämän kaltainen logiikka on nykyajassa. Saksan kokemus, maan perustuslaillinen patriotismi, nousi kuitenkin hyvin poikkeuksellisista historiallisista olosuhteista. Nyt sen sijaan pitäisi vahvistaa tulevaisuus-yhteisöllisyyttä aivan tavallisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa – siis itse asiassa sellaisessa, josta Virossa neljännesvuosisata sitten haaveiltiin ja jonka maa on nyt saavuttanut. Siinäpä on tavoitetta kerrakseen. On jännittävää nähdä, pystyvätkö hankkeessa tutkimamme deliberaation eli yhdessä puntaroinnin mekanismit myös luomaan jonkinlaista me-henkeä. Mikä rooli siis voisi olla yhteisöllisellä empatialla, kun poliittisia päätöksiä puntaroidaan?
Oli miten oli, globaalin kehityksen näkökulmasta meidän, nykypolven, pitäisi epäilemättä tuntea niin vahvaa maailmanlaajuista yhteisöllisyyttä, että olisimme jollain lailla valmiita uhrautumaan, vähän samaan tapaan kuin Virossa heti uudelleen itsenäistymisen jälkeen joidenkin piti uhrautua uuden aikakauden, tulevaisuuden, nimissä. Ehkäpä tässä suhteessa voidaan nytkin puhua poikkeuksellisista olosuhteista.
Kuva: Mait Jüriado on VisualHunt / CC BY-NC-SA