VESA KOSKIMAA | 1. KESÄKUUTA 2020
Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta on edelläkävijä viheliäisten ongelmien maailmassa. Politiikan perinteiset toimintatavat kuitenkin rajoittavat sen vaikutusvaltaa.
Harva ehkä tietää, mutta Suomen eduskunta tunnetaan maailmalla poikkeuksellisen edistyksellisenä parlamenttina. Syynä tähän on etenkin Tulevaisuusvaliokunta (TuV), yksi eduskunnan 16:sta pysyvästä erikoisvaliokunnasta ja Euroopan ainut yksinomaan tulevaisuuden tarkastelemiseen omistautunut pysyvä parlamentaarinen valiokunta.
TuV:n syntytarina on yhtä uniikki kuin sen asemakin. Sen olemassaolosta voidaan pitkälti kiittää kahta tutkijataustaista, poliittisen kentän eri laitoja edustanutta kansanedustajaa, Eero Paloheimoa (Vihr.) ja Martti Tiuria (Kok.). Perustuslakivaliokunnan vastustelusta huolimatta he onnistuivat suostutteleman laajan puoluerajat ylittävän eduskuntaenemmistön ensin tilapäisen valiokunnan taakse, joka perustettiin vuonna 1993 ja toistamiseen, kun TuV:n asema vakinaistettiin vuosituhannen vaihteessa eduskunnan työjärjestyksen uudistamisen yhteydessä.
Paloheimon ja Tiurinkaan panos olisi kuitenkaan tuskin riittänyt, mikäli Neuvostoliiton kaatuminen ja sitä seurannut talouskriisi eivät olisi jättäneet Suomea kellumaan vaille selkeitä tulevaisuudennäkymiä. Tähdet olivat kaiken kaikkiaan oikeassa asennossa.
Tulevaisuusvaliokunnan tehtävät ja toimintatavat
TuV:n tehtävät ja toimintatavatkin ovat varsin ainutlaatuisia. Budjettien ja lakiesitysten sijaan se käsittelee kerran hallituskaudessa eduskunnalle annettavan tulevaisuusselonteon ja laatii siihen perinpohjaisen vastineen – tuleviakin hallituksia velottavine ponsineen. Vuodesta 2017 lähtien TuV on laatinut myös eduskunnan vastineen hallituksen kestävää kehitystä käsittelevään Agenda 2030 -selontekoon.
Ajan myötä vieläkin tärkeämmäksi tuotokseksi ovat nousseet TuV:n omat hankkeet: kansanedustajien ideoimat ja johtamat, ulkopuolisten asiantuntijoiden tuella laaditut laajat selvitystyöt mitä erilaisimmista teemoista.
TuV:n työtavat muistuttavat enemmän tiedeseminaaria kuin parlamentaarista valiokuntaa. Niiden keskeisiä periaatteita ovat vapaa ideoiden edistäminen, laajasti osallistava kuuleminen jossa keskeinen sija on tutkijoilla ja kansalaisilla, puoluepoliittinen sitoutumattomuus ja avoin puntaroiva dialogi. Muiden valiokuntien usein hektisestäkin työtahdista poiketen TuV:n työ etenee korostetun hitaasti. Laajojen teemojen selvittäminen ja pohtiminen vievät aikaa.
Valiokunnan asema ja vaikutus politiikkaan
Tuoreessa artikkelissamme osoitamme, että TuV:n asema on institutionalisoinut eduskunnassa ja sen ulkopuolella. Vakiintuneiden tehtävien, toimintatapojen ja -verkostojen lisäksi se tarjoaa jäsenilleen lisäarvoa, eikä se omituisista työtavoistaan huolimatta enää herätä samanlaista pahennusta kuin 1990-luvulla. Edustaja- ja virkamiessukupolvetkin uusiutuvat hiljalleen.
Yksi TuV:n vakiintumista edistäneistä seikoista on luultavasti myös sen varsin vähäinen vaikutusvalta muun eduskunnan toimintaan. Vaikka TuV toisinaan antaa lausuntoja muissa valiokunnissa käsiteltävistä asioista, pääosin se työskentelee projektiensa parissa, joita on niiden hyvin teknisestä ja kattavasta luonteesta johtuen usein vaikea sovittaa eduskunnan perustoimintaan, jossa korostuu lakiehdotusten detaljien hiominen valiokunnissa.
Tutkimuksemme mukaan TuV:n vaikutus suomalaiseen politiikkaan välittyy lähinnä epäsuorasti: joko raportteja käytetään hyväksi ministeriöiden valmistelutyössä tai joku TuV:ssa toiminut nousee keskeiseen vaikuttamisasemaan – kuten Jyrki Katainen tai Juha Sipilä. Vaikutus jää sattumanvaraiseksi, eikä tulevaisuusraportin ponsia lukuun ottamatta mikään TuV:n tuotos velvoita poliitikkoja sitovasti. Koska TuV:n raportit ovat yleensä laajoja ja raskaita, niitä on haastava käsitellä mediassakaan, joka myös tapaa mukautua eduskunnan toimintatasolle ja -vauhtiin.
Tulevaisuusvaliokunnan roolin vahvistaminen?
TuV:n roolia voitaisiin vahvistaa perinteisessä lainsäädäntötyössä, esimerkiksi pyytämällä siltä aina tulevaisuusarvio lakihankkeista. Tällainen rooli veisi sitä kuitenkin perinteisten valiokuntien suuntaan, mahdollisesti tuhoten sen uniikin puolueettomuutta tavoittelevan luonteen ja sitä myötä kyvyn arvioida tulevaisuuden haasteita laajasti.
Toinen tie TuV:n roolin vahvistamiseksi olisi laajempi julkisuus. Jos kuulemisten ja raporttien keskeinen sanoma tehtäisiin paremmin tiettäväksi äänestäjillekin, poliitikoille syntyisi suurempi paine ottaa niihin kantaa. Kansalaisiakin saattaisi enemmän kiinnostaa laveahko tulevaisuuden visiointi kuin lakiesitysten yksityiskohdat.