ERKKI MÄNTYMAA | 16. MARRASKUUTA 2018
Matkailuympäristön hoito voi onnistua vapaaehtoisilla sopimuksilla kävijöiltä perittävillä maksuilla. Asiaa on tutkittu Ruka-Kuusamossa, jossa valtaosa metsistä on yksityisessä omistuksessa ja kaupallisen metsätalouden piirissä. Tutkimuksissa on osoitettu vapaaehtoisten keinojen potentiaali luontomatkailualueilla, mutta tulosten soveltaminen tuulivoiman haittojen ehkäisyyn ei ole aivan suoraviivaista.
Tuulivoima nähdään kestävänä tapana tuottaa sähköenergiaa sekä vähentää hiilidioksidin pääsyä ilmakehään ja ehkäistä ilmastonmuutosta, mutta tuulivoimalat voivat aiheuttaa myös paikallista haittaa. Ihmisiä voi häiritä korkeiden myllyjen näkyminen kodin, ulkoilualueen tai loma-asunnon maisemassa, niiden aiheuttamat varjot tai siipien välke saattavat haitata tai roottorien synnyttämä matalataajuinen melu voi aiheuttaa stressiä.
Yksi ratkaisuvaihtoehto tuulivoimaloiden häiritsevien vaikutusten vähentämiseen on tietynlainen metsänkäsittely. Maanomistajat voivat välttää metsänhakkuita tai harjoittaa asuinalueiden ja tuulivoimaloiden välimaastossa kevyempää metsienkäsittelyä. Jos metsänomistajat jättävät hakkaamatta varttuneita metsiä myllyjen suuntaan, koetut haitat ehkä lieventyvät tai poistuvat kokonaan. Tähän voidaan käyttää taloudellisia ohjauskeinoja, kuten ekosysteemipalvelumaksuja. Niissä maanomistajat solmivat sopimuksia julkisen vallan tai jonkin muun organisaation kanssa ja saavat korvauksia ympäristöhyötyjen tuottamisesta. Tavallisesti rahoitus korvauksiin tulee valtiolta, kuten Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden suojeluohjelmassa eli METSOssa.
Ruka-Kuusamon kokemukset maisema- ja virkistysarvokaupasta
Ruka-Kuusamon luentomatkailualueella on tutkittu niin kutsuttua maisema- ja virkistysarvokauppaa, jossa yksityisiä varoja käytetään maiseman vaalimiseen. Tutkimusten perusteella alueelle on suositeltu matkailijoiden maisemanhoitomaksua, esimerkiksi yhtä euroa yöpymisvuorokaudelta. Maksu muistuttaisi kaupunki- tai ympäristöveroa, jota kerätään matkailijoilta monissa Etelä-Euroopan lomakohteessa. Järjestelmää hallinnoimaan perustettaisiin erityinen elin, joka solmisi sopimuksia metsänomistajien kanssa maisema-arvojen hoidosta ja maksaisi heillä siitä korvauksia.
Metsäntutkimuslaitoksen tutkimus osoitti, että matkailijat ovat valmiita maksamaan noin 10 euroa alueella vietettyä viikkoa kohden siitä, että voimakkaiden metsänkäsittelyiden jälkiä näkyy luonnossa nykyistä vähemmän. Näitä jälkiä jättävät esimerkiksi avohakkuut ja metsän uudistamiseen liittyvä maanmuokkaus.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimuksessa selvitettiin metsänomistajien kiinnostusta sopimuksiin. Halukkuus osallistua lisääntyy, jos samalla luonnon monimuotoisuus lisääntyy. Sen sijaan halukkuus osallistua vähenee, jos kaikki hakkuut kielletään sopimusalueilla pelkkien avohakkuiden sijaan. Toisaalta suojeluun liittyvä korvausvaatimus kasvaa, jos kaikki hakkuut kielletään avohakkuiden asemesta. Vaatimus taas pienenee, jos sopimus solmitaan henkilökohtaisella neuvottelulla tarjouskilpailun sijasta.
Tärkeä kysymys järjestelmän rahoituksen kannalta on, ovatko yritykset halukkaita keräämään maksuja matkailijoilta. Luken tutkimushankkeen mukaan vajaa puolet yrityksistä oli siitä ainakin jonkin verran kiinnostuneita. On selvää, että järjestelystä koituu yrityksille lisätyötä ja byrokratiaa. Samalla maksut nostavat hiukan palveluiden hintoja. Toisaalta juuri yritykset ovat ensisijaisia hyötyjiä, koska miellyttävänä säilyvät maisemat takaisivat liiketoiminnan jatkuvuuden pitkällä tähtäimellä. Myöskään järjestelmän tuomia imagohyötyjä alueen markkinoinnille tai järjestelmän yleistä hyväksyttävyyttä ei kannata vähätellä.
Voiko tuulivoiman haittoja ehkäistä samanlaisilla keinoilla?
PALO-hankkeessa tutkitaan Ruka-Kuusamon tulosten soveltamista tuulivoiman haittoihin ja metsänkäsittelyyn Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa. Siirrettävyys ei kuitenkaan ole suoraviivaista erityisesti, kun puhutaan omistajuudesta ja korvauksien maksajista.
Luontomatkailualueilla kävijät ”kuluttavat” paikallista luontoa, jonka hyvä laatu tuottaa matkailijoille hyvinvointia. Matkailijat eivät siis ”omista” maisemaa, joten heistä tuntuu luontevalta maksaa sen laadusta. Tuulivoima-alueilla taas asukkaat voivat olla joissain tapauksissa valmiita maksamaan metsien maisemahyödystä. Toisaalta jos asukkaat kokevat olevansa maiseman omistajia, heille pitäisi maksaa korvausta siinä tapauksessa, että maisema pilaantuu tuulivoimaloiden rakentamisen takia. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla useamman osapuolen tulo mukaan, jolloin varojen keräämiseen voisivat osallistua myös voimalahankkeista hyötyvät energiayhtiöt sekä alueiden kunnat.
On todennäköistä, että tuulivoiman haittoja voidaan ehkäistä vapaaehtoisilla metsänhoitoa ohjaavilla keinoilla. Siihen, miten näitä keinoja sovelletaan, tarvitaan tutkimusta. Tätä työtä tehdään nyt PALOssa.