Arkistot: Blogs

Mikko Värttö kirjoittaa Bioetiikan instituutin blogissa siitä, miten deliberatiivisia menetelmiä on hyödynnetty terveydenhuollon kysymyksissä.

Lue kirjoitus täällä.

 

 

SIMO KYLLÖNEN  | 16. HUHTIKUUTA 2018

Lukuiset nykypäivän päätökset koskevat tulevia sukupolvia, mutta heillä ei ole mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Jos tulevat ihmiset voisivat päättää, ylisukupolvinen edustuksellisuus saattaisi yhdistyä mahdollisimman laajan laajaan julkiseen keskusteluun, jossa eri näkemykset tulevaisuudesta tulevat kunnolla puntaroiduksi.

Demokratian oikeutus liittyy perinteisesti ajatukseen ihmisten moraalisesta tasavertaisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Siksi demokratiassa tulee antaa jokaiselle kansalaiselle yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin, esimerkiksi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden muodossa.

Kauaskantoisten päätösten suhteen nämä demokratian ydinajatukset ovat kuitenkin pahoissa vaikeuksissa. Nykypäivän ilmastopoliittiset päätökset koskevat suuressa määrin ihmisiä satojen vuosien päästä, mutta on selvää, ettei heillä ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa näiden päätösten sisältöön. Hehän eivät ole vielä olemassakaan. Ja mikä pahinta, me nykyiset ihmiset voimme päätöksillämme vaikuttaa, ovatko tulevat ihmiset olemassa lainkaan. Ja jos ovat, keitä nuo tulevat ihmiset ovat. Tämä on kaukana tasavertaisten välisestä päätöksenteosta, kuten seuraava ajatuskoe ylisukupolvisesta kansanäänestyksestä tuo hyvin esille.

Isoilla yhteiskunnallisilla päätöksillä on kauaskantoisia seurauksia

Kuvittele, että Suomi järjestäisi kansanäänestyksen energia- ja ilmastopolitiikastaan. Koska päätöksellä on vaikutuksia suomalaisiin useiden satojen tulevien vuosien aikana, niin demokratian hengen mukaisesti ja uusinta aikakoneteknologiaa hyödyntäen äänestämään pääsisivät myös mahdolliset tulevat suomalaiset.

Keitä nuo mahdolliset suomalaiset olisivat, riippuu kuitenkin ratkaisevasti itse tehtävästä isosta päätöksestä, joka alkaa saman tien vaikuttamaan suomalaisten elämään. Ihmisten työ- ja asumisvalinnat vaihtuvat. Näiden seurauksena myös se, keitä he tapaavat ja keiden kanssa päättävät hankkia jälkikasvua, muuttuu päätösten myötä.

Pitkällä aikavälillä tämä tarkoittaa sitä, että isojen, energia- ja ilmastopolitiikan kaltaisten päätösten vaihtoehdoissa maailmaan päätyy kokonaan eri väestöjä. Jos valitsemme kunnianhimoisen ilmastopolitiikan, tulevat suomalaiset vuonna 2150 ovat kokonaan eri ihmisiä kuin ne, jotka asuttavat Suomea tuona vuonna mikäli valitsemme saastuttavamman energiapolitiikan ja pahenevan ilmastonmuutoksen.

Kuulostaa sofistin ongelmalta, mutta tällä seikalla on merkittäviä teoreettisia vaikutuksia demokratian yksilö- ja persoonalähtöisille ydinajatuksille. Jos kaikki mahdolliset tulevat Suomen kansalaiset saisivat äänestää maamme ilmastopolitiikasta, niin isolle osalle valinta olisi varsin helppo: äänestä sen vaihtoehdon puolesta, jossa olisit edes olemassa (vaikka se olisi ilmastokaaoksen maailma). Ylisukupolvinen kansanäänestys ei kuulosta hyvältä, vaikka se olisi mahdollinenkin.

Ylisukupolvisen demokratian toteuttaminen

Meidän on ajateltava ylisukupolvista demokratiaa jollain toisella tavalla. PALOssa tutkimme kahta toisiaan täydentävää vaihtoehtoa. Ensimmäisessä ajatuksena on luoda jonkinlainen demokratian tasavertaisuutta ja itsemääräämisoikeutta kunnioittava ideaalipäätöksenteko, jossa yllä mainitut ongelman vältettäisiin. Millaisen ilmastopolitiikan suomalaiset valitsisivat, jos eivät tietäisi mihin sukupolveen sattuvat syntymään?

Tällainen ideaalipäätöksenteko antaisi osviittaa siitä, millaisia ylisukupolvisen demokratian päätökset parhaassa tapauksessa ovat sisällöltään. Sitten voisimme verrata tosiallisia päätöksiämme ideaalin tuottamiin ja katsoa mihin suuntaan demokratiaamme tulisi muuttaa tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Toinen vaihtoehto pohtii suoremmin nykyisen demokratian tulevaisuussuuntautuneisuutta. Millaiset menetelmät lisäävät tulevien sukupolvien näkyvyyttä päätöksenteossa? Tarvitaanko heille omat edustukselliset väylänsä? Tulisiko kauskantoiset päätökset alistaa esimerkiksi erityisen eduskunnan ”tulevaisuuskamarin” hyväksynnälle?

Ilman tulevilta sukupolvilta saatua valtakirjaa tällainen ”tulevaisuuskamari” nostaa kuitenkin väistämättä esiin kysymyksen edustuksen autenttisuudesta. Kuinka tulevaisuuden edustajat tulisi valita? Oikeampi tie saattaakin olla edustuksellisuuden yhdistäminen mahdollisimman laajaan julkiseen kansalaiskeskusteluun, jossa eri näkemykset tulevaisuudesta tulevat kunnolla punnituiksi. Tämän puolesta myös tulevat ihmiset saattaisivat äänestää.

 

LAURI RAPELI  | 27. MAALISKUUTA 2018

Tutkijoiden ratkaisuehdotukset demokraattisen päätöksenteon aikajänteen pidentämiseksi pohjaavat pitkälti ratkaisumalleihin, joissa kansalaisilla on vähäinen rooli. Deliberatiivisen demokratian tutkimuksesta kumpuaa uusi ajatus kansalaisten osallistumisesta keinona tehdä kauemmas tulevaisuuteen katsovia päätöksiä.

Tutkijoilla on tarjota useita parannusehdotuksia siihen, miten tulevaisuus huomioidaan demokraattisessa päätöksenteossa. Osa keinoista ei ole vallankumouksellisia, vaan ne tähtäävät olemassa olevien instituutioiden ja käytäntöjen hienosäätöön tulevaisuustietoutta lisäämällä.  Näin ei synnytettäisi uusia päätöksentekoelimiä vaan pyrittäisiin ohjaamaan nykyisiä uudenlaiseen päätöksentekoon.

Nämä keinot liittyvät usein taloudellisen toiminnan kannustimien muuttamiseen. Tutkijat ovat esimerkiksi ehdottaneet eläkerahastojen sijoitustoiminnan rajoittamista vain sellaiseen liiketoimintaan, jossa huomioidaan sosiaalinen ja ympäristöllinen kestävyys. Tämä loisi päätöksenteolle yllykkeitä ajatella enemmän myös tulevien sukupolvien hyvinvointia. Eläkerahastot ovat demokraattisten yhteiskuntien suurimpia yhteisiä sijoitusvarantoja, joiden tavoitteet ovat lähtökohtaisesti juuri tulevaisuudessa. Siksi juuri eläkerahastojen avulla demokraattiset yhteiskunnat voisivat kyetä huomioimaan myös tulevaisuuden kansalaisten (oletettuja) tarpeita. Osa ehdotuksista menee hieman pidemmälle. Erilaiset tulevaisuutta varten perustettavat rahastot ja ympäristön tilasta huolehtimiseen tarkoitettu maailmanpankki ovat esimerkkejä täysin uusista talouden ohjailuun keskittyvistä hallintainstrumenteista.

Tulevaisuuteen keskittyvät demokraattiset instituutiot

Olemassa olevien rakenteiden tai rahatalouden kannustimien muokkauksen sijaan osa tutkijoista ehdottaa syvällisempiä muutoksia edustuksellisen demokratian toimintaan. He ovat luoneet esimerkkejä uusista instituutioista ja käytännöistä, joiden nimenomaisena tarkoituksena olisi tulevaisuudesta huolehtiminen. Esimerkiksi nuorten edustajien kiintiöpaikat edustuksellisissa elimissä voisivat olla keino pidentää demokratian aikajännettä ja lisätä tulevaisuuden huomioon ottamista päätöksenteossa. Tämä ei toisaalta välttämättä ulottaisi päätöksenteon perspektiiviä ajallisesti kovinkaan kauas tulevaisuuteen, eikä siksi ehkä auttaisi huomioimaan ylisukupolvisia näkökohtia. Edustajapaikkojen kiintiöittäminen aiheuttaa lisäksi aina poikkeaman yhteiskunnallisen tasavertaisuuden periaatteeseen, joka on demokraattisen legitimiteetin kulmakivi.

Politiikan lyhytnäköisyyden vastapainoksi on myös esitetty edustuksellisia laitoksia, joihin valinta tapahtuisi satunnaisvalinnalla tavallisten kansalaisten keskuudesta ja joihin voisi päästä vain yhdeksi kaudeksi. Ilman kiitollisuudenvelkaa äänestäjille tai mahdollisuutta uudelleen valintaan edustajilla ei olisi erityisiä yllykkeitä lyhytnäköiseen käyttäytymiseen. Tällainen ”tuuriparlamentti” toimisi poliittisilla vaaleilla valitun parlamentin ohella tuoden näin päätöksentekoon poliittisista sykleistä vapaata ajattelua.

Uuden parlamentin luominen tai vaalijärjestelmän muutos ovat kuitenkin poliittisesti hankalasti saavutettavissa oleva tavoite. Pienemmät muutokset ovat helpommin poliittisesti mahdollisia. Muutamia kansainvälisesti ainutlaatuisia tulevaisuuteen keskittyviä demokraattisia instituutioita onkin jo olemassa. Suomen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan voidaan katsoa lukeutuvan tähän joukkoon. Niin myös Israelissa sekä Unkarissa parlamentaarisen prosessin kyljessä toimivat tulevaisuusasiamiehet, joiden tarkoituksena on valvoa tulevaisuuden sukupolvien etuja. Asiamiesten muodollinen valta rajoittuu lähinnä ehdotetun lainsäädännön kommentointiin, mutta heillä on mahdollisuus tuoda näkyvästi esiin tulevaisuuden näkökulma merkittävissä yhteiskunnallisissa päätöksissä. Kovaäänisen asiamiehen painavaa sanaa ei poliitikkojen ole helppo täysin ohittaa.

Kansalaisten osallistuminen keinona pidentää päätöksenteon aikajännettä

Jokaisessa edellä mainitussa ehdotuksessa on harkinnan arvoisia ajatuksia. Toistaiseksi ne kuitenkin ovat käytännössä perustuneet vain ylhäältä alaspäin suuntautuvalle päätöksenteolle. Ehdotuksissa toimijana on eliitti, tavalliset kansalaiset korkeintaan äänestävät uudella tavalla. PALO:n tavoitteena on tuoda tähän keskusteluun uutena ajatuksena kansalaisten osallistuminen keinona tehdä kauemmas tulevaisuuteen katsovia päätöksiä. Deliberatiivisen demokratian tutkimus on tuottanut rohkaisevia tuloksia kansalaisosallistumisen myönteisistä vaikutuksista poliittiseen päätöksentekoon. Nyt tutkimme, miten kansalaiset voisivat auttaa ratkomaan politiikan lyhytjänteisyyden ongelmia. Tuomalla deliberatiivinen demokratiaideaali osaksi keskustelua, kasvaa pitkäjänteisyyttä lisäävä keinovalikoima merkittävästi. Jos siis Suomella on tahtoa tehdä tulevaisuudesta osa demokratiaa, keinoja kyllä löytyy.

 

KAISA HERNE, LAURI RAPELI, MAIJA SETÄLÄ | 5. MAALISKUUTA 2018

Kansalaisosallistuminen tulisi nähdä mahdollisuutena kehittää suomalaista demokraattista järjestelmää. Kansalaiset voivat toiminnallaan myös pidentää politiikan aikajännettä: he voivat edesauttaa raskaiden päätösten tekemistä silloinkin, kun poliitikot ovat siihen haluttomia.

Helmikuun lopussa julkistettiin Sitran raportti Kansanvallan peruskorjaus, jonka ovat kirjoittaneet Liisa Hyssälä ja Jouni Backman. Se perustuu laajaan yhteiskunnan eri alojen vaikuttajien haastatteluaineistoon. Kriittisen tilannearvion perusteella kirjoittajat esittävät ehdotuksia kansanvallan uudistamiseksi.

Raportti on tervetullut keskustelun avaus suomalaisen demokratian perusrakenteesta. Julkisuudessa keskitytään tavallisesti päivänpolitiikan teemoihin, kun taas demokraattisen järjestelmän perusinstituutioiden toimivuuden pohtiminen on sangen harvinaista.

Yhdymme pitkälti Sitran raportissa esitettyyn näkemykseen suomalaisen demokratian tilasta. Eniten huolta on jo pitkään aiheuttanut poliittisen osallistumisen lasku. Suomalaisten äänestysinto on viime vuosikymmeninä laskenut suhteellisen tasaisesti, jäsenyys puolueissa suorastaan romahtanut. Erittäin huolestuttava uutinen on suomalaisten nuorten alhainen kansalaispätevyyden tunne. He kokevat, etteivät voi omalla toiminnallaan vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Raportissa huomioidaan, että erityisen huonosti edustuksellinen järjestelmä vastaa pitkän tähtäimen ongelmiin vaalikausien rajoittaessa poliittisten päätöksentekijöiden perspektiiviä. Monet tärkeät päätökset, kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutusten hillintä tai yhteiskunnan rakenteelliset muutokset, vaatisivat kuitenkin (hyvin) pitkän tähtäyksen vaikutusten huomioimista.

Olemme raportin kanssa samaa mieltä myös siitä, että suomalainen järjestelmä nojaa vahvasti edustuksellisuuteen, kun taas suoran kansalaisvaikuttamisen keinoja on vain vähän käytössä. Sitran raportissa esitetyt toimenpiteet koskevat miltei yksinomaan edustuksellista järjestelmää – vaaleja, eduskuntaa, puolueita ja valtioneuvostoa.

Nykyjärjestelmä kaipaa päivitystä kansalaisten osallistamisessa

Vaikka edustuksellista järjestelmää tulee kehittää, näkemyksemme mukaan suomalainen poliittinen järjestelmä kaipaisi kuitenkin päivitystä nimenomaan kansalaisten osallistamisen osalta. Uudet kansalaisvaikuttamisen keinot voisivat lisätä kansalaisten kiinnostusta ja osallistumista sekä demokraattisen järjestelmän oikeutusta.

Suomalainen kansalaisaloitejärjestelmä on herättänyt kansainvälistä kiinnostusta. Tanskassa omaksuttiin äskettäin vastaava instituutio juuri Suomen esimerkin perusteella. Muutoin Suomessa on käytetty uusia osallistumismuotoja melko varovaisesti. Runsaimmin kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia löytyy kuntatasolta.

Taustalla näyttää olevan eräänlainen epäluottamus kansalaisten poliittista pätevyyttä kohtaan. Ajatellaan, että kansalaisten osallistuminen johtaa helposti tempoilevaan, lyhytjänteiseen ja kapeakatseiseen politikointiin. Olennaiseksi kysymykseksi muodostuu kuitenkin se, miten kansalaisten osallistuminen tapahtuu ja miten se kytkeytyy edustukselliseen päätöksentekoon.

Kansalaisosallistumisella pitkäjänteisyyttä päätöksentekoon

Erityisesti puntaroivaan kansalaiskeskusteluun eli deliberaatioon perustuvien kansalaisosallistumisen on osoitettu lisäävän kansalaisten poliittisen tietämystä sekä ymmärrystä eri näkökantoja kohtaan. Deliberatiivisia kansalaisfoorumeita on käytetty maailmalla, ei ainoastaan kansalaisten kuulemiseen, vaan aidosti suunnittelun ja päätöksenteon osana.

Esimerkkinä mainittakoon Irlannin perustuslakiuudistukset, joissa kansalaiskeskusteluja käytettiin uudistuksen valmistelussa. Mongolian perustuslakia ei nykyään voi muuttaa ilman laajaa kansalaisdeliberaatiota. Yhdysvaltojen Oregonissa käytössä oleva kansalaisaloitteiden arviointijärjestelmä on osoittautunut toimivaksi järjestelmäksi. Siinä kansalaisraadin laatimat suositukset auttavat äänestäjiä puntaroimaan vaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia kansanäänestyksen kohteeksi tulevista kysymyksistä. Rohkaisevia esimerkkejä on, jos halutaan noudattaa Sitran raportin tehtyä ehdotusta uusien kansalaisosallistumisen muotojen ennakkoluulottomasta kehittämisestä.

Tämän hetken demokratian ongelmat ovatkin suurelta osin puoluepolitiikan ongelmia. Kansalaisosallistuminen on paljolti käyttämätön voimavara näiden kipukohtien parantamisessa, eikä kansalaisia tulisi siksi nähdä uhkana vaan mahdollisuutena demokratian peruskorjauksessa. Kansalaiset eivät välttämättä ole lyhytnäköisiä, vaan voivat toiminnallaan pidentää politiikan aikajännettä. He eivät tavoittele uudelleenvalintaa ja voivat siten edesauttaa raskaiden päätösten tekemistä silloinkin, kun poliitikot ovat siihen haluttomia.

 

Kuva: nurpax on VisualHunt / CC BY

HENRI VOGT | 1. MAALISKUUTA 2018

Vahva yhteisöllisyys näyttää vahvistavan pitkäjänteisen päätöksenteon edellytyksiä. Tästä esimerkkinä toimii satavuotispäiväänsä juhlistava Viro.

Kirjoitan tätä itsenäisen Viron satavuotispäivänä, syvästi onnitellen, onnitellen myönteisestä kehityksestä. Maan tilannehan on muihin itäisen Euroopan entisiin kommunistivaltioihin verrattuna erinomaisen suotuisa, ja joillain mittareilla se on jo ohittanut Suomen – siitä huolimatta, että jakolinjat menestyjien ja häviäjien välillä ovat olleet syviä uudelleen itsenäistymisen jälkeen.

Pitkään Viro-tutkimusta tehneenä olen tavan takaa pohtinut, mikä on maan suhteellisen menestyksen taustalla. Ei ole helppoa löytää parempaa selitystä kuin vahva sitoutuminen kansalliseen yhteisöön, vahvempi, häpeilemättömämpi kuin se mihin Pohjoismaissa törmäämme, vielä enemmän syvä eksistentiaalinen kysymys monille. Ihmiset siis jollain kummallisella tavalla ovat taipuvaisia toimimaan paitsi itsensä myös oman kansansa puolesta; samalla tuo yhteisö antaa heille voimaa. Tämä kansallisen yhteisön vahvuus mielessä, ja koska virolaisten taloudellista toimeliaisuutta ei juuri ole suitsittu, olen käyttänyt termiä kansa-liberalismi (nation-liberalism) kuvatakseni sitä ideologista valtavirtaa, joka maata on hallinnut 1990-luvun alusta alkaen.

Yhteisöllisyys tähtää tulevaisuuteen

Yhteisöllisyys – olipa se kansalliseen identiteettiin tai melkein mihin tahansa muuhun perustuvaa – tähtää itse asiassa tulevaisuuteen. Yhteisö ei ole valmis tässä hetkessä vaan se on jatkuvasti kehittyvä, täydellistyvä, tähtäin on ylisukupolvinen. Yhteisössä yksilö tiedostaa rajallisuutensa.

1990-luvulla tein haastatteluja virolaisten nuorten älykköjen parissa. Kysyin muun muassa, miten he suhtautuivat siihen, että monilla ihmisillä meni tuolloin huonommin kuin neuvostojärjestelmän aikana. Perusvastaus oli, että sille ei valitettavasti mitään voinut syvällisen yhteiskunnallisen muutoksen pyörteessä. Yhden sukupolven oli tavallaan uhrauduttava, sen jonka opit oli hankittu Neuvosto-Virossa. Ajattelutapa, jollain lailla itse asiassa säälimätön, katsoi sukupolvien yli, pitkälle tulevaisuuteen, ja sinne kuviteltiin kukoistava, kehittynyt, mutta samalla itse asiassa perin tavallinen maa.

PALO-hanke tutkii ja kehittää menettelytapoja, joiden avulla poliittisessa päätöksenteossa voidaan ottaa nykyistä paremmin huomioon pitkän tähtäimen tavoitteet ja ennen kaikkea tulevat sukupolvet. Viron esimerkin mukaisesti tällaiset menettelytavat toiminevat paremmin, jos niiden taustalla vaikuttaa jaettu yhteisöllisyys, ihmisten selkeä identifioituminen tulevaisuuteen siinä poliittisessa yhteisössä, jossa he toimivat.

Kysymykseksi nouseekin, miten tukea sellaista yhteisöllisyyttä, joka aidosti palvelee pitkän tähtäimen poliittista päätöksentekoa – myös yhteiskunnissa, joissa ei voida (enää) puhua yhtenäiskulttuurista, joissa vahva nykyhetki-individualismi hallitsee, joissa poliittiset ongelmat tiedostetaan toivottoman mutkikkaiksi mutta samalla materiaalinen turvallisuus on kohtuullisen hyvällä tasolla. Tuon yhteisöllisyyden pitäisi lisäksi olla jollain lailla avointa, ei ulossulkevaa, toisin kuin kansallinen yhteisöllisyys usein on (Viro ei tässä tee poikkeusta; maan venäläisperäisellä väestöllä ei aina ole ollut helppoa). Vai voisiko jopa olla niin, että nuo menettelytavat, niiden instituutiot, itsessään loisivat yhteisöllisyyttä tai että yhteisö itse asiassa syntyisi vasta näiden instituutioiden myötä?

Me-henkeä deliberaatiosta?

Saksalaisten sitoutuminen perustuslakiinsa toisen maailmansodan jälkeen, samalla ikään kuin perinteistä ”saksalaisuutta” vastustaen, on tunnettu esimerkki instituutioiden myötä syntyneestä yhteisöllisyydestä. Aprikoin kuitenkin, kuinka mahdollista tämän kaltainen logiikka on nykyajassa. Saksan kokemus, maan perustuslaillinen patriotismi, nousi kuitenkin hyvin poikkeuksellisista historiallisista olosuhteista. Nyt sen sijaan pitäisi vahvistaa tulevaisuus-yhteisöllisyyttä aivan tavallisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa – siis itse asiassa sellaisessa, josta Virossa neljännesvuosisata sitten haaveiltiin ja jonka maa on nyt saavuttanut. Siinäpä on tavoitetta kerrakseen. On jännittävää nähdä, pystyvätkö hankkeessa tutkimamme deliberaation eli yhdessä puntaroinnin mekanismit myös luomaan jonkinlaista me-henkeä. Mikä rooli siis voisi olla yhteisöllisellä empatialla, kun poliittisia päätöksiä puntaroidaan?

Oli miten oli, globaalin kehityksen näkökulmasta meidän, nykypolven, pitäisi epäilemättä tuntea niin vahvaa maailmanlaajuista yhteisöllisyyttä, että olisimme jollain lailla valmiita uhrautumaan, vähän samaan tapaan kuin Virossa heti uudelleen itsenäistymisen jälkeen joidenkin piti uhrautua uuden aikakauden, tulevaisuuden, nimissä. Ehkäpä tässä suhteessa voidaan nytkin puhua poikkeuksellisista olosuhteista.

Kuva:  Mait Jüriado on VisualHunt / CC BY-NC-SA

 

MAIJA SETÄLÄ | 2. HELMIKUUTA 2018

Poliittinen päätöksenteko on lähtökohtaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta, mutta sitä näyttää vaivaavan kyvyttömyys ottaa huomioon tulevat sukupolvet. Perustuslait määrittävät poliittiset valtasuhteet vuosikymmeniksi eteenpäin. Myös julkisia budjetteja ja velanottoa koskevilla päätöksillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Ehkä kaikkein dramaattisimpia pitkän aikavälin päätöksiä ovat kuitenkin energia- ja ilmastopolitiikkaa tai vaikkapa ydinjätteen loppusijoittamista koskevat päätökset. Tällaisten päätösten tapauksissa asianosaisia ovat myös kaukana tulevaisuudessa elävät ihmiset.

Kauaskantoisissa päätöksissä sukupolvien välistä suhdetta voisi kuvata jokivertauksella. Se, mitä joen yläjuoksulla elävät ihmiset laskevat jokeen, vaikuttaa joen alajuoksun asukkaiden elämään. Vaikutussuhde on kuitenkin yksisuuntainen, sillä alajuoksun asukkaiden tekemiset eivät vaikuta yläjuoksun ihmisten elämään. Vastaavasti meidän päätöksemme vaikuttavat tuleviin sukupolviin, mutta he eivät pysty vaikuttamaan meihin.

Mistä kyvyttömyys ottaa huomioon tulevat sukupolvet johtuu?

Ihmisten kyvyttömyys ottaa huomioon päätösten tulevaisuuden vaikutuksia johtuu kahdesta tekijästä. Ensinnäkin ihmiset eivät välttämättä tiedosta päätöstensä seurauksia. Tämän lyhytnäköisyyden eli myopian ongelman taustalla vaikuttavat inhimillisen järkeilyn vinoumat. Poliittisessa päätöksenteossa vaadittaisiin myös empatiaa eli kykyä nähdä päätösten vaikutukset myös muiden ihmisten kannalta. Tulevien sukupolvien tapauksessa tämä on erityisen haastavaa, koska nämä ihmiset eivät ole edes olemassa.

Toiseksi ihmisillä ei ole välttämättä motivaatiota muuttaa toimintaansa, vaikka he tiedostaisivatkin sen haitalliset tulevaisuuden seuraukset. Tätä voi kutsua tahdon heikkouden eli akrasian ongelmaksi. Ongelma on tuttu kaikille laihduttamista tai muuta elämäntaparemonttia yrittäneille. Poliittisessa päätöksenteossa pitäisi lisäksi voida luottaa siihen, että muutkin ovat sitoutuneet yhdessä tehtyihin pitkäjänteisiin päätöksiin.

Deliberaatiivinen keskustelu tapana lisätä pitkäjänteistä päätöksentekoa

Kun tarkastellaan poliittista päätöksentekoa, yksilöiden käyttäytymistaipumusten lisäksi on otettava huomioon myös poliittisten instituutioiden vaikutukset. Vahvistavatko vai lievittävätkö ne ihmisten taipumuksia lyhytjänteisyyteen? Edustuksellisen demokratian erityispiirteenä on, että vaalit kannustavat edustajia suosimaan oman äänestäjäryhmänsä toiveita. Joskus tämä voi tapahtua muiden ryhmien tai tulevien sukupolvien kustannuksella.

PALO-hankkeessa tutkitaan päätöksenteon lyhytjänteisyyden ongelmaa sekä etsitään ratkaisuja siihen. Haluamme kehittää sellaisia poliittisia instituutioita, jotka auttavat huomioimaan tulevien sukupolvien intressit. PALO:n tutkijat tarkastelevat siis sitä, miten me, joen yläjuoksun asukkaat, osaisimme paremmin ottaa huomioon alajuoksulla asuvat ihmiset. Keskeinen hypoteesimme on, että deliberatiivinen eli puntaroiva keskustelu voisi olla demokraattisesti hyväksyttävä tapa lisätä päätöksenteon pitkäjänteisyyttä. Tulevina vuosina testaammekin tätä hypoteesia monissa eri konteksteissa sekä eri menetelmin.