RIINA LUMME & PIETARI PIKKUAHO | 1. HUHTIKUUTA 2019
James S Fishkin: Democracy when the people are thinking: revitalizing our politics through public deliberation. Oxford: Oxford University Press 2018
Vuonna 2018 ilmestyneessä teoksessaan James S. Fishkin lähestyy deliberatiivisen demokratian periaatteita ilahduttavan realistisesta ja käytännönläheisestä näkökulmasta. Demokratian tutkimuksessa on jo kahden kuluneen vuosikymmenen ajan puhuttu deliberatiivisesta käänteestä, jossa demokratian legitimiteettiongelmien uskotaan ratkeavan siirtämällä valtaa puhtaan edustuksellisilta instituutioilta suoraa demokratiaa soveltaville järjestelmille. Fishkin kuitenkin pitää deliberaatiota edustuksellisen demokratian lisänä, jossa parhaimmillaan voidaan paremmin ymmärtää kansalaisten motiiveja ja siten parantaa päätöksenteon lopputuloksia. Uusimmassa teoksessaan Fishkin keskittyy avaamaan deliberaation ja informaation tasapainon merkitystä äänestäjän mielipiteenmuodostuksen prosessissa.
Fishkinin työ demokratian ja sen tasa-arvoistamisen parissa on jatkunut jo vuosikymmeniä ja vienyt hänet ohjaamaan kymmeniä deliberatiivisia menetelmiä hyödyntäviä kansalaiskeskusteluja eri puolilla maailmaa.
Hänen keskeisin työnsä on kansalaisten kuulemista varten kehitetty deliberatiivisen mielipidetutkimuksen malli (deliberative opinion poll), jossa äänestäjäkuntaa demografisesti edustava satunnaisotannalla valittu joukko ihmisiä kutsutaan saamaan lisää tietoa ja sen jälkeen keskustelemaan ajankohtaisesta poliittisesta kysymyksestä.
Fishkinin huoli demokratian kapenemisesta pienen joukon etuoikeudeksi kumpuaa alkujaan Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä, johon hän on ehdottanut esimerkiksi esivaalia edeltävien puoluekokousten laajentamista kansalaisille avoimiksi keskustelutilaisuuksiksi, joita hän kutsuu nimellä National Caucus, kansallinen puoluekokous. Deliberatiivisella mielipidetutkimuksella taas voitaisiin Fishkinin mukaan täydentää tai korvata henkilövaaleissa ovensuukyselyjä tai asiakysymyksissä kansanäänestyksiä.
Aiemmassa tuotannossaan Fishkin on tehnyt merkittävän työn perustellessaan deliberatiivisuuden merkitystä demokratian parantamisessa. 2000-luvun puolelle tultaessa hän on siirtynyt pohtimaan syvemmin sitä, mikä merkitys on sillä, että ihmiset pääsevät keskustelemaan keskenään. Esimerkiksi teoksessaan When the People Speak: Deliberative Democracy and Public Consultation (2009) hän esitteli deliberatiivista mielipidetutkimusta mahdollisuutena paitsi lisätä äänestäjien taustatietoja ennen päätöksentekoa, myös ehkäistä mielipiteiden manipulointia ja eri kansanosien epätasa-arvoista mahdollisuutta osallistua. Tässä teoksessa Fishkin lähtee pureutumaan äänestäjien mielipiteenmuodostukseen ja sen perusteisiin palaten kysymykseen siitä, onko kansan tahtoa mahdollista löytää, ovatko ihmiset kykeneviä hallitsemaan itseään ja näin ollen, onko deliberatiivinen demokratia oikeutettu tapa päättää yhteisistä asioista.
Deliberatiivista demokratiaa on kritisoitu monelta taholta esimerkiksi siitä, että keskusteleva menetelmä ei aina paranna tasa-arvoa vaan itse asiassa suosii kovaäänisintä tai nykyisen asiaintilan kannattajaa. Myös Fishkin on saanut osakseen kritiikkiä keskittymisestä vain yhteen deliberatiiviseen menetelmään sekä tämän menetelmän huonosta skaalautuvuudesta. Tässä teoksessa Fishkin pyrkii vastaamaan kumpaankin kritiikkiin onnistuen perustelemaan erityisesti deliberatiivisten mallien tarvetta.
On kuitenkin huomioitava, että Fishkinin ratkaisuksi tarjoama malli on vain yksi vaihtoehto, jota hän tässä teoksessa ei juurikaan haasta tai vertaa muihin vaihtoehtoihin, vaikka parhaasta keinosta soveltaa deliberatiivista demokratiaa ei ole alan sisällä konsensusta.
Teoksen ensimmäinen osa sisältää aiheen teoreettisen pohjustuksen ja läpikäynnin. Tässä kappaleessa Fishkin pyrkii havainnoimaan nykyisten järjestelmien kärsimiä ongelmia sekä puutteita mielipiteenmuodostuksen näkökulmasta modernien teemojen, kuten sosiaalisen median, disinformaation sekä poliittisen manipulaation kautta. Kappale käsittelee lyhyesti myös deliberatiivisen demokratian syntytaustaa ja historiaa, palaten tässä antiikin Ateenan instituutioihin.
Kirjan toinen osio on omistettu lukuisille esimerkeille toteutetuista deliberaatiokokeiluista, joissa deliberatiivisen mielipidetutkimuksen avulla on onnistuttu lisäämään kansalaisten tietoisuutta päätöksenteon kohteena olevista asioista. Esimerkkien avulla Fishkin osoittaa, että deliberatiivinen menetelmä voi toimia keinona antaa äänestäjien vaikuttaa päätöksenteon kohteena oleviin vaihtoehtoihin ennen prosessin etenemistä, kuten Kaliforniassa tehtiin suurien uudistushankkeiden priorisoinnissa vuonna 2011. Toisaalta deliberaation avulla voidaan tarkistaa päätöksentekijöiden käsityksiä siitä, mikä on äänestäjien tahtotila tai valmius joustaa tietyissä asioissa. Texasissa vuonna 1996 toteutettu energiatuotantoa koskeva deliberaatiokokeilu osoitti, että poliitikkojen ennakko-oletukset olivat väärässä. Deliberatiivista mallia on Fishkinin johdolla sovellettu myös suoremmin osallistuvan budjetoinnin tarpeisiin, esimerkiksi Ulan Batorissa kaupunki-infrastruktuuriin liittyvissä hankkeissa.
Kaikki Fishkinin esimerkit perustuvat hänen kehittämäänsä deliberatiivisen mielipidetutkimuksen malliin. Osallistujat vastaavat aina aluksi yksinkertaiseen lomakekyselyyn ilman ennakkotietoja, ja sama lomake täytetään myös lopuksi tiedonsaannin ja keskustelujen jälkeen. Eräissä tapauksissa käytetään myös vertailuryhmää. Näin osoitetaan keskustelujen ja informaation merkitys mielipiteenmuodostuksen kannalta. Fasilitoitu, esimerkiksi viikonlopun yli kestävä keskustelu ja kaikille tarjottava sama tietomäärä ehkäisevät sitä, että lopputulokset painottuisivat äänekkäimmän enemmistön tai yhteiskunnassa vahvempien ryhmien, kuten miespuolisten tai rikkaampien alueiden asukkaiden, hyväksi. Samalla pystyttiin myös kasvattamaan osallistujien kokemaa läheisyyttä ja luottamusta poliittiseen järjestelmään ja virkamieskuntaan.
Kirjan lopussa Fishkin palaa ajatukseensa kansallisesta deliberaatiopäivästä, josta hän on aiemmin kirjoittanut oman teoksen yhdessä Bruce Ackermanin kanssa. Alkujaan Yhdysvaltain liittovaltiovaaleja edeltävän keskustelun laatua parantamaan suunniteltu ja useita kertoja testattu menetelmä osoittaa, että kansalaiset pystyvät käymään laadukkaampaa poliittista keskustelua kuin he itse tai poliitikot olettavat.
Fishkinin lähestymisote ei ehkä ole deliberatiivisen teorian teokselle kaikkein tyypillisin. On selvää, että teosta ei ole kirjoitettu oppikirjakäyttöön, mutta ei myöskään välttämättä täysin akateemiselle yleisölle.
Aihetta paremmin tuntevalle lukijalle teos tuskin tarjoaa juurikaan uutta tietoa, eikä se akateemisesta näkökulmasta tarkastellen tuo samanlaista kontribuutioita keskusteluun kuin jotkin Fishkinin aiemmista teoksista. Omien sanojensa mukaan teos oli jotain mitä Fishkin nimenomaan tahtoi kirjoittaa.
Tämä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kenelle kirja on kirjoitettu. Teos on tietyllä tavalla yhteenveto Fishkinin yli 30-vuotisesta urasta deliberatiivisen teorian parissa. Hän ei kuitenkaan tuo eksplisiittisesti esille omaa henkilöään tai rooliaan menetelmien kehittämisessä, vaan vuosien mittaan kumuloitunut tieto ja osaaminen ilmenevät lähinnä siitä, miten Fishkin rakentaa teoksen. Tässä suhteessa Fishkin on kirjoittanut kirjan jota on helppo seurata, mutta joka välttää kuitenkin asian liiallisen yksinkertaistamisen ja lukijan aliarvioimisen.
Tietynlainen tasapaino tekee siitä hyvin saavutettavan esimerkiksi poliittiselle päättäjälle tai johtavalle virkamiehelle. Se onnistuukin taitavasti välttämään useille päätöksentekojärjestelmille tyypillisiä poliittisia jakolinjoja ja voi monessa suhteessa tarjota jotain sekä oikeisto- että vasemmistopuolueille. Samalla Fishkin välttää ylispesifejä politiikkaehdotuksia jättäen menetelmien soveltamisen väljästi lukijan omaan harkintaan. Itse asiassa Fishkin jopa toteaa, ettei hän näe edes demokratian olevan välttämätön vaatimus deliberatiiviselle mielipidemittaukselle viitaten Kiinassa tehtyihin deliberatiivisiin kokeiluihin. Kirja päätyy tarjoamaan työkalut, menetelmän ja motivaation, mutta antaa lopulta lukijan itse päättää siitä, miten ottaa ne käyttöön.
Kirjoittajat ovat valtio-opin opiskelijoita Turun yliopistossa. Kirja-arvostelu on laadittu PALO ja TITA STN-tutkimushankkeiden yhteistyössä toteuttamalla kurssilla ”Sosiaalinen eriarvoisuus ja poliittinen osallistuminen” keväällä 2019.
Stanfordin yliopiston professori James S. Fishkin (keskellä) luennoi kirjansa teemoista Åbo Akademissa 15.3.2019 otsikolla ”Revitalizing Democracy through Public Deliberation”. Tilaisuuden avasi professori Kimmo Gröndlund Åbo Akademista (oikealla) ja kommenttipuheenvuoron piti professori Maija Setälä Turun yliopistosta (vasemmalla). Vierailu oli osa Åbo Akademin ja Stanfordin yliopiston uutta yhteistyösopimusta, jolla edistetään tutkijoiden liikkuvuutta ja yhteistä tutkimustoimintaa. (Kuva: Katariina Kulha)
Lisää aiheesta
Åbo Akademi ja Stanford solmivat uuden sopimuksen demokratiatutkimuksen alalla