Vesa Koskimaa | 30. syyskuuta 2019
Tutkijat ja kansalaiset toivovat mahdollisuuksia laajempaan kansalaisosallistumiseen, mutta eliitti on skeptinen – ehkä syystäkin.
Reilu vuosisata sitten varsin erilaiseen maailmaan syntynyt puolueperustainen edustuksellinen demokratia on hankalassa tilanteessa. Hyvin monimutkaiset, useimmiten globaalilla tai vähintään alueellisella tasolla ilmenevät ongelmat työllistävät korkeasti ammattimaistuneita ja erikoistuneita virkamiehiä ja poliitikoita samalla kun peruskansalaiset kokevat arkipäivän huoliensa jäävän syrjään poliittisessa päätöksenteossa.
Monen demokratiaa tutkivan mielestä tilanne korjaantuu, kun kansalaisille annetaan enemmän mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon. Usein kansalaisetkin toivovat tätä – ilmeisesti Suomessakin. Tai ainakin he näyttävät uskovan kykyihinsä toimia päättäjinä.
Keväällä 2019 kysyimme suomalaisäänestäjiltä kuinka paljon he luottaisivat tavan kansalaisista koostuvan, parhaan asiantuntijatiedon perusteella erilaisia vaihtoehtoja puntaroivan raadin ratkaisuihin kansallisen tason politiikkaa koskevissa päätöksissä. Jokaisessa, edellistä vaativammassa päätöksessä reilusti yli 50% äänestysikäisistä luotti kansalaisten kykyyn täysin, paljon tai jonkin verran.
Jopa vaativimmissa päätöksissä selvä enemmistö vastaajista piti kansalaisia varsin pätevinä päättäjinä: 64,3% luotti raatiin täysin, paljon tai jonkin verran sen ohjeistaessa päättäjiä asiakysymyksissä ja jopa raadin sitovasti päättäjiä velvoittaviin päätöksiin luotti täysin, paljon tai jonkin verran 52,7%. Koska noin 20% vastaajista valitsi kussakin kohdassa vaihtoehdon ”En osaa sanoa”, on myönteisesti suhtautuvia selvästi enemmän kuin kielteisesti suhtautuvia (eli vaihtoehdon ”luottaa vain hieman” tai ”ei luota lainkaan” valinneita).
Osallisuuden laajentamisen suhteen kysyntäpuoli näyttäisi siis olevan kunnossa. Tarjontapuolella sen sijaan saattaa ilmetä ongelmia.
Syksyllä 2018 kysyimme kansalaisraatien päätöksentekokyvystä myös Suomen poliittis-hallinnolliselta eliitiltä: poliitikoilta, virkamiehiltä ja eturyhmien edustajilta. Lukuun ottamatta vähiten vaativia päätöksiä – julkisten kannanottojen laatiminen (52,6%), politiikan prioriteeteistä ohjeistaminen (57,6%) – eliitistä selvästi alle 50% luotti täysin, paljon tai jonkin verran kansalaisraadin kykyyn päättää kansallisen tason asioista. Asiakysymyksissä ohjeistamisen suhteen raatiin luotti täysin, paljon tai jonkin verran vain 37,6% – noin puolet verrattuna kansalaisten joukkoon (64,2%) – ja kun kysyttiin raadin mahdollisuudesta asettaa päättäjiä sitovia määräyksiä, vain 9,8% luotti raatiin. Lähes yhdeksän kymmenestä eliittivastaajasta (86%) luotti kansalaisraadin sitovaan määräysvaltaan vain vähän (23,3%) tai ei lainkaan (62,7%). Ero kansalaisiin (vain vähän: 14,7%, ei lainkaan: 9,8%, yht.: 24,5%) on huomattava.
On mahdollista, että eliitin luottamuspula johtuu yksinkertaisesti siitä, että se pyrkii suojelemaan valta-asemaansa. Eroja voidaan kuitenkin arvioida myös päätöksenteon realiteettien näkökulmasta. Lienee varsin selvää, että valtaosalla kansalaisista ei ole kovinkaan selkeää käsitystä valtiotason poliittisen päätöksenteon yksityiskohdista tai luonteesta. Asiat ovat hyvin monimutkaisia ja niiden ympärillä käytävä vääntö usein vähemmän jaloa, ja luultavasti päätöksiä valmisteleva ja tekevä eliitti tietää tämän selvästi paremmin kuin kansalaiset. Eliitin parissa tietokuilu saattaa luonnollisesti herättää skeptisyyttä, kun taas kansalaisille se saattaa luoda perusteetonta optimismia.